Näiden sanojen johdosta syntyi tukala äänettömyys, jonka kuitenkin katkasi Natasha ryhtyessään puolustamaan miestään ja vastustamaan veljeään. Puolustus oli kuitenkin laimeata ja kömpelöä, mutta hän saavutti tarkotuksensa. Keskustelu virisi uudelleen käyntiin ja se sujui nyt paljoa leppeämmässä muodossa.
Kun kaikki nousivat ylös lähteäkseen illalliselle, tuli Nikolenka Bolkonski Pierren luo kalpeana ja säihkyvin silmin.
— Setä Pierre ... ettekö te... Jos pappa olisi elossa ... luuletteko, että hän olisi samaa mieltä kuin tekin? — kysyi hän.
Samassa arvasi Pierre, mikä tunteiden ja ajatusten voimakas kiehunta olikaan tapahtunut tuossa pojassa keskustelun aikana, ja kun hän muisti, mitä kaikkea hän oli puhunut, rupesi häntä harmittamaan, että poika oli ollut kuuntelemassa. Hänen oli kuitenkin vastattava.
— Luulen, että hän olisi ollut, — vastasi Pierre väkinäisesti ja lähti kabinetista.
Nikolenka painoi päänsä kumaraan ja huomasi nyt vasta, mitä hän oli silponut pöydälle. Hän säikähti ja meni Nikolain luo.
— Eno, anna anteeksi, se tuli vahingossa, — sanoi hän osottaen katkottuja kyniä ja lakkatankoja.
Nikolai vavahti vihasta.
— Olkoon, olkoon, — vastasi hän ja heitti kappaleet pöydän alle.
Hänen näytti olevan vaikea masentaa vihansa puuska. Hän kääntyi syrjin poikaan ja lisäsi: