Usein hän puhui aivan päinvastoin kuin mitä hän oli puhunut ennen, mutta kumpikin oli oikein. Hän rakasti puhelemista, puhui hyvin ja kaunisti puhettaan hyväilysanoilla ja sananparsilla, joita hän, kuten Pierrestä tuntui, näytti itse sepittäneen; mutta hänen kertomustensa suurin viehätysvoima oli siinä, että hänen haastelussaan saivat mitä jokapäiväisimmät tapaukset ja joskus juuri ne samat, joita Pierre oli huomaamattaan nähnyt elämässään, juhlallisen kauneuden luonteen. Hän rakasti kuunnella satuja, joita (aina samoja) eräs sotamies kertoi, mutta kaikista eniten hän rakasti kuunnella kerrottavan varsinaisesta elämästä. Näitä kertomuksia kuunnellessaan hän hymyili iloisesti, tokasi väliin sanoja ja teki kysymyksiä, joiden tarkotuksena oli selventää hänelle kauneuden kuva siitä, mitä hänelle kerrottiin. Mieltymystä, ystävyyttä, rakkautta, semmoisina kuin Pierre ne käsitti, ei Karatajevilla ollut ollenkaan, vaan hän rakasti ja eli rakkaudessa kaiken sen kanssa, minkä elo hänen eteensä loi ja varsinkin ihmisen kanssa, — ei minkään määrätyn ihmisen kanssa, vaan yleensä niiden ihmisten kanssa, jotka olivat hänen silmiensä edessä. Hän rakasti piskiään, rakasti tovereitaan ja ranskalaisia ja rakasti Pierreä, joka oli hänen naapurinsa; Pierre tunsi kuitenkin, ettei Karatajevista, vaikka tämä osottikin häntä kohtaan hyväilevää hellämielisyyttä (jolla hän tahtomattaan tuli tyydyttäneeksi Pierren henkistä puolta), olisi tuntunut vähääkään ikävältä erota hänestä. Ja Pierre alkoi tuntea samallaista tunnetta Karatajevia kohtaan.
Platon Karatajef oli kaikkien muiden vankien mielestä kaikista tavallisin sotamies; häntä nimitettiin kotkanpojaksi tai Platoshkaksi, hänestä tehtiin hyväntahtoista pilaa ja häntä juoksutettiin asioilla. Mutta Pierren mieleen painui hän ainaiseksi semmoisena, kuin hän oli hänet nähnyt ensi yönä, saavuttamattomana, pyöreänä ja yksinkertaisuuden ja totuuden hengen hahmottuneena olentona.
Platon Karatajef ei osannut ulkomuistilta muuta kuin rukouksensa. Kun hän piti puheitaan, ei hän näyttänyt niitä alkaessaan ollenkaan tietävän, miten hän ne lopettaa.
Kun Pierre toisinaan hämmästyi Platonin ajatusten syvyyttä ja pyysi hänen sanomaan jotain uudestaan, ei Platon voinut muistaa, mitä hän oli hetkistä ennen sanonut, samoin kuin hän ei voinut mitenkään selittää Pierrelle sanoin lempilauluaan. Siinä oli "kotikoivuni kallis" ja "apea on aikan'," mutta sanoin selittäen ei syntynyt mitään sisällystä. Hän ei käsittänyt eikä kyennytkään käsittämään kokonaisuudesta erikseen poimittujen sanojen merkitystä. Hänen jokainen sanansa ja tekonsa oli hänelle tuntemattoman toiminnan ilmestymismuoto ja tämä toiminta oli hänen elämänsä. Mutta hänen elämällään semmoisena, kuin hän sen itse ymmärsi, ei ollut mitään merkitystä erikseen olevana elämänä. Sillä oli merkityksensä ja sisältönsä vain osana kokonaisuudesta, jonka hän joka hetki tunsi. Hänen sanansa ja tekonsa virtasivat hänestä yhtä tasaisesti, välttämättömästi ja välittömästi kuin tuoksu erittyy kukasta. Hän ei voinut käsittää erikseen otetun toimen tai sanan arvoa eikä merkitystä.
XIV.
Kun ruhtinatar Maria oli saanut tietää Nikolailta, että hänen veljensä on Rostovilaisten kanssa Jaroslavlissa, ryhtyi häh tädin estelyistä välittämättä heti hankkiutumaan matkalle aikoen viedä mukanaan veljensä pojankin. Koituisiko tästä suuria vaikeuksia vaiko ei, olisiko se mahdollista vaiko mahdotonta, sitä hän ei kysellyt eikä tahtonut tietää, sillä hänen velvollisuutensa oli sekä itse olla ehkä kuolemaisillaan olevan veljensä saapuvilla että myöskin tehdä kaikkensa voidakseen viedä isälle lapsen ja hän ryhtyi matkavalmistuksiin. Sen seikan, ettei ruhtinas Andrei antanut hauelle mitään tietoja itsestään, selitti ruhtinatar Maria joko siten, että hänen veljensä oli liian heikko kyetäkseen kirjottamaan tai siten, että hän piti pitkää matkaa sisarelleen ja pojalleen liian vaikeana ja vaarallisena.
Ruhtinatar Maria joutui muutamassa päivässä matkakuntoon. Hänen ajoneuvoinaan oli kookkaat ruhtinaalliset umpivaunut, joilla hän oli tullut Voroneschiin, puoleksi katetut pienet rattaat ja kuormavankkurit. Hänen mukanaan matkusti m-lle Bourienne, Nikolushka opettajineen, vanha hoitajamummo, kolme palvelustyttöä, Tihon, nuori lakeija ja ratsaspalvelija, jonka täti antoi hänen mukaansa. Kun oli sula mahdottomuus ajatella matkustaa Moskovan kautta tavallista tietä, täytyi ruhtinatar Marian turvautua pitkään kiertotiehen Lipetskin, Rjasanin, Vladimirin ja Shujan kautta ja tämä tie oli kyytihevosten hankalan saannin tähden hyvin vaivaloinen ja Rjasanin luona, jossa (kuten kerrottiin) liikuskeli ranskalaisia, vaarallinenkin.
M-lle Bourienne, Dessalles ja ruhtinatar Marian palvelijat ihmettelivät vaivaloisen matkan kestäessä hänen mielenlujuuttaan ja toimeliaisuuttaan. Hän kävi nukkumaan kaikkia muita myöhemmin, heräsi muita aikasemmin eivätkä mitkään vaikeudet saaneet häntä neuvottomaksi. Hänen toimeliaisuutensa ja pontevuutensa avulla, joka innosti hänen seuralaisiaankin, saapuivat he toisen viikon lopulla Jaroslavliin.
Ruhtinatar Maria oli viime päivinä Voroneschissa ollessaan tuntenut elämänsä valoisinta onnea. Hänen rakkautensa Rostoviin ei enää rasittanut eikä häirinnyt häntä. Tämä rakkaus oli täyttänyt koko hänen sielunsa, valautunut erottamattomaksi osaksi hänestä itsestään eikä hän enää taistellut sitä vastaan. Ruhtinatar Maria oli viime aikoina tullut vakuutetuksi siitä, että hän oli rakastettu ja rakasti, vaikkei hän kertaakaan puhunut tästä itselleen selvästi suorin sanoin. Hän oli tullut tähän vakuutukseen kohdatessaan viime kerran Nikolain, joka oli tullut sanomaan hänelle, että hänen veljensä oli Rostovilaisten mukana. Nikolai ei ollut vihjannut sanallakaan, että nyt (jos ruhtinas Andrei paranisi) voisivat ruhtinas Andrein ja Natashan entiset välit uudistua, mutta ruhtinatar Maria huomasi Nikolain kasvoista, että tämä ajatteli asiaa ja tiesi sen. Tästä huolimatta ei Nikolain suhde, nuo arat, hellät lemmensiteet ruhtinattareen, suinkaan muuttunut, vaan Nikolai näytti päinvastoin olevan iloinen siitä, että sukulaisuus hänen ja ruhtinatar Marian välillä salli hänen nyt entistä vapaammin ilmaista ruhtinattarelle ystävyytensä ja rakkautensa, kuten ruhtinatar Maria toisinaan ajatteli. Ruhtinatar Maria tiesi, että hänen rakkautensa oli ensimäinen ja viimeinen hänen elämässään, hän tunsi olevansa rakastettu ja hän oli tämän tähden onnellinen ja tyyni.