Ranskalainen vilkasi ympärilleen pelokkaasti ja aivan kuin voitettuaan pelkonsa riisui nopeasti univormunsa ja pani paidan päälleen. Univormun alla ei ranskalaisella ollut paitaa, vaan hänen paljaalla, keltaisella, laihalla ruumiillaan oli pitkät, rasvan tahrimat, kukikkaat silkkiliivit. Ranskalainen nähtävästi pelkäsi, että vangit, jotka katsoivat häneen, rupeaisivat nauramaan, josta syystä hän pujotti nopeasti päänsä paitaan. Ei kukaan vangeista virkkanut sanaakaan.
— Näetkös, ihan paras, — sanoi Platon paitaa oikoen.
— Minkäs sille mahtaa, poikaseni, kun ei ole verstaa eikä kuvallisia ompelukojeita ja aseetta ei saa täitäkään tapetuksi, sanotaan, — puheli Platon pyöreästi hymyillen ja itsekin työstään iloiten.
— C'est bien, c'est bien, merci; mais vous devez avoir de la toile de reste,[75] — sanoi ranskalainen.
— Se sopii vielä paremmin, kun panet sen ihoa vasten, — virkkoi Karatajef yhä iloiten tuotteestaan. — Saitpa hyvän ja mieleisen paidan...
— Merci, merci, mon vieux, le reste... — toisti ranskalainen hymyssä suin, kaivoi taskustaan paperirahan ja antoi sen Karatajeville. — Mais le reste...[76]
Pierre näki, ettei Platon ollut ymmärtävinään, mitä ranskalainen sanoi, vaan katsoi heihin eikä ollut asiasta tietävinäänkään. Karatajef kiitti rahasta ja ihasteli yhä työtään. Mutta ranskalainen vaati tähteitä takasin ja pyysi Pierreä sanomaan venäjäksi, mitä hän tahtoi.
— Mitä hän tähteillä tekee? — ihmetteli Karatajef. — Me saisimme niistä oivalliset jalkarievut. Ka, ottakoon Jumalansa nimeen.
Ja samassa otti Karatajef, jonka muoto yht'äkkiä muuttui murheelliseksi, poveltaan käärön tilkkuja, jotka hän ojensi ranskalaiselle häneen katsomatta. "Hohhoijaa!" huokasi Karatajef ja poistui kojuun. Ranskalainen katsoi tuokioisen kääröä, vaipui miettimään, vilkasi kysyvästi Pierreen, jonka katse tuntui ikään kuin sanovan hänelle jotain.
— Platoche, dites donc, Platoche, — huudahti ranskalainen piipittävällä äänellä yht'äkkiä punastuen. — Gardez pour vous,[77] — lisäsi hän ojentaen takasin tilkut, kääntyi ja läksi.