Muutamia vangittuja upseeria nousi paremmin nähdäkseen sen talon seinämälle, jonka vieressä Pierre seisoi. — Voi tokiansa, miten on kansaa!... Ja tykkien selät ovat täynnä! Katsohan, turkiksia... — puhelivat he. — Näetkö, koirankuontolaisia, miten ovat ryöstäneet... Tuolla, joka ajaa takana, kärryissä... Nuohan ovat pyhäinkuvasta, jumaliste! Nuo taitavat olla saksalaisia. Ja meikäläinen musikkakin, jumaliste! Ah, roistot!... Ja tuota, kylläpä on latonut, tuskin jaksaa astua! Voipas ihmettä, ajokärrytkin on ottanut!... Katsoppas mokomaa, kirstulla köröttää. Ähäh!... Tappelemaan rupesivat!...
— Iske päin kuonoa, kuonoon iske! Tätä menoa ollakseen ei tästä pääse vielä illallakaan. Katso, katsokaa ... ahaa, siinä taitavat viedä itse Napoleonia. Näetkö, minkälaiset ovat hevosetkin, kruunuissa ja nimikirjaimissa! Se on koko liikkuva talo. Nyytin pudotti eikä näe. Ohoh, jokos päästivät sinut siitä... Katsokaahan, toista päätä ei näy. Venäläisiä tyttöjä, jumaliste, tyttöjä. Ja kärryihin ovat käyneet kuin mitkäkin.
Yleisen uteliaisuuden puuska vei vangit samoin kuin kirkon luona Hamovnikissa tielle ja Pierre, joka oli kookasvartaloinen, näki muiden päiden päällitse sen, mikä oli herättänyt vankien uteliaisuuden. Kolmissa kärryissä, jotka olivat joutuneet ampumatarpeita sisältävien laatikkojen väliin, ajoi toinen toisensa sylissä ahtaalla istuen kirjavan koreissa puvuissa olevia, punaposkisiksi maalattuja naisia, jotka jotain huusivat kimeällä äänellä.
Siitä hetkestä saakka, kun Pierre oli käsittänyt salaperäisen voiman ilmestymisen, ei mikään tuntunut hänestä oudolta eikä pelottavalta: ei ruumis, joka oli huvin vuoksi noella töhritty, eivät nuo naiset, jotka kiiruhtivat jonnekin, eivätkä Moskovan tulipalot. Ei mikään, mitä Pierre nyt näki, tehnyt häneen melkein minkäänlaista vaikutusta, ikään kuin hänen sydämensä valmistautuen kovaan taisteluun olisi kieltäytynyt ottamasta vastaan semmoisia vaikutelmia, jotka olisivat voineet heikontaa sen voimia.
Naisten kulkue meni ohi. Sen jälestä lappautui taas kärryjä, sotamiehiä, kuormia; sotamiehiä, ruutikirstuja, vaunuja; sotamiehiä, laatikoita, sotamiehiä; toisinaan naisia.
Pierre ei nähnyt ihmisiä erikseen, vaan näki heidän virtaavan liikkeensä.
Kaikkia noita ihmisiä ja hevosia tuntui ajavan ikään kuin näkymättömän voiman käsi. Kaikki ne virtasivat sen tunnin kuluessa, jonka ajan Pierre niitä silmäili, eri kaduilta ja kaikilla oli yksi ainoa halu päästä menemään mitä pikemmin. Kaikki alkoivat toinen toistaan vasten tölmätessään riidellä ja tapella samalla tavalla: kiristettiin valkeita hampaita, rypistettiin kulmakarvoja, lasketeltiin samoja kirosanoja ja kaikkien kasvoilla oli sama urhean päättävä ja ankaran kylmä ilme, joka aamulla rumpujen soidessa oli hämmästyttänyt Pierreä korpraalin kasvoilla. Saattoväen päällikkö kokosi jo illan suussa joukkonsa ja huutaen ja tiuskuen ahtautui hän väkineen kuormien väliin, jolloin vangit, joiden ympärille asettui vartijoita, pääsivät Kalugan tielle.
Kulettiin hyvin ravakasti kertaakaan levähtämättä ja pysähdyttiin vasta päivän laskun suussa. Kuormat ajautuivat toisiinsa kiinnekkäin ja väki alkoi valmistautua levolle. Kaikki näyttivät vihaisilta ja tyytymättömiltä. Kauan aikaa kuului joka taholta kiroilemista, äkäistä huutoa ja tappelun rähinää. Eräät vaunut, jotka tulivat saattoväen takana, työntäytyivät saattoväen kuormaa vasten, jolloin vaunujen aisa puhkasi kuorman. Muutamia sotamiehiä juoksi eri tahoilta kuorman luo, toiset rupesivat lyömään vaunuhevosia päähän kääntäessään vaunuja syrjään, toiset tappelemaan keskenään ja Pierre näki, että eräälle saksalaiselle lyötiin aika haava miekalla päähän. Tuntui, kuin olisi kaikki nämä ihmiset vallannut nyt, kun oli pysähdytty keskelle tasankoa syysillan kylmän hämärän helmaan, sama heräämisen tunne siitä kiihkeydestä ja rajusta pääsemisestä jonnekin, joka oli huumannut kaikki Moskovasta lähtiessä. Kun oli seisahduttu levähtämään, näyttivät kaikki käsittävän, että matkan määrä oli tietymätön ja että matkalla tulee olemaan paljo vaivoja ja vastuksia.
Levähdyspaikalla kohteli saattoväki vankeja vielä huonommin kuin lähtiessä. Tällä levähdyspaikalla annettiin vankien liharuoka ensi kerran hevosen lihassa.
Joka ainoassa upseerissa ja sotamiehessä oli huomattavissa jokaista vankia kohtaan aivan kuin mieskohtaista kiukkua, joka niin äkkiä oli tullut entisten ystävällisten välien sijaan.