Ivan Mironov oli vaiti, pää kumarassa. Stepan iski pitkällä kädellään toisen kerran, sitten kolmannen. Ivan Mironov oli yhä vaiti, viskeli vain päätään puolelta toiselle.
— Lyökää kaikki! — huusi kylänvanhin. Ja kaikki alkoivat hutkia miestä. Ivan Mironov kaatui äänettömänä, ja huusi maasta: raakalaiset, perkeleet, lyökää vaikka kuoliaaksi, en pelkää teitä. — Silloin Stepan sieppasi yhden varaamistaan kivistä ja särki sillä Ivan Mironovin pään.
XV.
Ivan Mironovin murhaajat vietiin käräjille. Näiden murhaajien joukossa oli myöskin Stepan Pelagejushkin. Hänen päällensä käytiin ankarammin kuin muiden, koska kaikki todistivat, että juuri hän oli kivellä särkenyt Ivan Mironovin pään. Stepan ei salannut oikeuden edessä mitään, selittipä vain, että kun häneltä viimeksi vietiin kaksi hevosta, hän oli ilmoittanut asiasta nimismiehelle, ja mustalaisten jäljille olisi hyvin voitu päästä, mutta nimismies ei ollut ottanut hänen valitustaan kuuleviin korviinsa eikä pannut toimeen etsintää. — Mitäs me semmoisella miehellä teemme, joka on meille häviön tuottanut?
— Miksi eivät muut lyöneet, kuin te yksin? — kysyi komissarjus.
— Se on vale, kaikki löivät, kyläoikeus oli päättänyt tappaa. Minä vain sen lopetin, siinä suotta kitumasta.
Oikeuden jäseniä hämmästytti täydellinen levollisuus Stepanin ilmeessä, kun hän kertoi teostaan.
Stepanin mielestä ei ollut todellakaan mitään kauheata tuossa tapossa. Hän oli sotapalveluksensa aikana ollut mukana ampumassa sotamiestä, jonka sotaoikeus oli tuominnut, ja niinkuin silloin, niin nytkään Ivan Mironovin tapossa hän ei huomannut mitään hirmuista. Tappo kuin tappo. Tänään hänet, huomenna minut. Stepan sai helponlaisen rangaistuksen, hänet tuomittiin vuoden vankeuteen. Talonpoikaispuku riisuttiin hänen yltään ja numeroitiin kuritushuoneen vaatevarastoon, ja hänet puettiin vankimekkoon ja virsuihin. Stepan ei ollut ennenkään tuntenut mitään kunnioitusta päällysmiehiä kohtaan, mutta nyt vallankin päätti, että ne kaikki olivat rosvoja, kansan verenimijöitä, kaikki päällysmiehet, kaikki herrat, kaikki, paitsi keisaria, joka yksin sääli kansaa ja oli oikeudenmukainen. Karkoitusvankien ja pakkotyöläisten kertomukset, joita hän vankilassa sai kuulla, tukivat tällaista luuloa. Yksi oli tuomittu pakkotyöhön siksi, että oli paljastanut päällystönsä varkaudet, toinen siksi, että oli lyönyt virkamiestä korvalle, kun tämä oli ruvennut syyttä toimittamaan ulosmittausta, kolmas siksi, että oli väärentänyt pankkisetelin. Herrat, kauppiaat, saivat tehdä melkein mitä tahansa, mutta talonpoika, köyhä, heitettiin kaikesta turhastakin vankilaan täitten ruuaksi.
Vaimonsa kävi häntä vankilassa katsomassa. Miehen poissa ollessa oli vaimon muutenkin vaikea tulla toimeen, mutta nyt sattui vielä tulipalo, joten hän kadotti kaikkensa ja läksi lapsineen kerjuulle. Vaimon kärsimykset panivat Stepanin mielen vieläkin enemmän kuohuksiin. Hän oli vankilassakin tyly kaikille ja oli kerran lyömäisillään kirveellä puuronkeittäjää, josta sai vuoden lisävankeutta. Tänä vuonna hän sai tietää vaimonsa kuolemasta, ja ettei hänellä enää ole kotia…
Kun Stepanin rangaistusaika oli päättynyt, annettiin hänelle varastohuoneen hyllyltä hänen omat vaatteensa, joissa oli vankilaan tullut.