Ministeri tarttui hänen käteensä, neiti väistyi ja ampui toisen kerran.
Ministeri rupesi juoksemaan. Neiti otettiin kiinni. Hän vapisi voimatta
saada sanaakaan suustansa, ja yhtäkkiä rupesi hermostuneesti nauramaan.
Ministeri ei ollut edes haavoitettukaan.
Teon oli tehnyt neiti Turtshaninov. Hänet pantiin tutkintovankilaan. Mutta ministeri, saatuaan vastaanottaa onnentoivotuksia ja myötätunnonilmauksia kaikkein ylhäisimmiltä henkilöiltä, jopa itse keisariltakin, määräsi komitean tutkimaan sitä salaliittoa, jonka seurauksia tämä murhayritys muka oli.
Mitään salaliittoa ei tietenkään ollut olemassa, mutta sekä salaisen että julkisen poliisin viranomaiset ryhtyivät olemattoman salaliiton kaikkien lankain etsiskelyyn, hyvällä omallatunnolla nauttien palkkaansa, nousten aamupimeässä tekemään kotitarkastuksia, luettelemaan papereita, kirjoja, lukemaan päiväkirjoja, yksityisiä kirjeitä, tekemään niistä otteita hyvälle paperille hyvällä käsialalla, ja moneen kertaan kuulustelivat neiti Turtshaninovia, yksin ja ristiin muiden kanssa, pyrkien päästä hänen rikostoveriensa nimien perille.
Ministeri oli hyväsydäminen mies ja surkutteli vilpittömästi tuota tervettä, kaunista kasakkatyttöä, mutta minkä sille taisi, kun ministerin hartioilla lepäsi raskaat valtiolliset velvollisuudet, joita hänen oli muka täyttäminen, olivatpa ne kuinka raskaat tahansa. Ja kun hänen entinen apulaisensa, kamariherra, joka oli Tjurineille tuttu, tapasi ministerin hovitanssiaisissa ja otti puhuakseen hänelle Tjurinin ja neiti Turtshaninovin puolesta, kohautti ministeri olkapäitään, niin että kaunis kunnianauha valkoisella liivillä rypistyi ja sanoi: Je ne demanderais pas mieux, que de lâcher cette pauvre fillette, mais vous savez — le devoir. [Mieleisintä olisi minullekin, että voisin tuon tyttöraukan vapauttaa, mutta tiedättehän — virka velvoittaa.]
Mutta neiti Turtshaninov istui sillävälin jo tutkintovankilassa milloin rauhallisesti koputellen vankitovereilleen, lueskellen kirjoja, joita sai käsiinsä, milloin taas odottamatta joutuen epätoivoon ja raivostuneena lyöden päätänsä seinään, yhtaikaa kirkuen ja nauraen.
XXIII.
Saipa Maria Semjonovna taas muutamasti eläkerahansa nostetuksi ja palatessaan rahakonttorista kotiin tapasi tutun opettajan.
— No, Maria Semjonovna, joko taas tuli rahaa? — kysyi opettaja, huutaen toiselta puolen katua.
— Tuli niinkin, — vastasi Maria Semjonovna, — nyt vain lävet tukkoon.
— Paljon sitä kai tuli, jäänee muuhunkin, — sanoi opettaja ja jatkoi matkaansa, nostaen hyvästiksi lakkiaan. — Hyvästi, — sanoi Maria Semjonovna ja opettajaan katsoessaan törmäsi yhteen kookkaan miehen kanssa, jolla oli pitkät kädet ja ankarat kasvot.