—Oletteko jo lopettaneet?—kysyi tirehtööri.
—Olemme. Älkää siis surko, koetamme tehdä parastamme,—sanoi Nehljudof lähtiessään. Menshof seisoi kynnyksellä niin että vartija tyrkkäsi häntä ovella, pannessaan tätä kiinni. Sillaikaa kuin vartija sulki lukkoa katseli Menshof ulos ovireijästä.
LIII.
Palatessaan takaisin pitkin leveätä käytävää, (oli päivällisen aika, ja kopit olivat avoinna), kulkiessaan keltaisenharmaisiin mekkoihin, lyhyeisiin, leveisiin housuihin ja vankikenkiin puettujen miesten välitse, jotka ahnain silmin tuijottivat häneen, tunsi Nehljudof omituista sääliä niihin ihmisiin, jotka täällä istuivat, mutta epäilystä ja kauhua niihin, jotka pitivät edellisiä suljettuina, ja vielä tunsi jostakin syystä häpeää oman itsensä vuoksi, senvuoksi, että hän taisi rauhallisesti tätä katsella.
Eräässä käytävässä juoksi joku mies, vankikenkiänsä kolistellen, kopin ovelle ja samassa sieltä tuli ulos joukko miehiä, jotka asettuivat Nehljudofin tielle, kumarrellen hänelle.
—Pyydämme nöyrimmästi, teidän ylhäisyytenne, en tiedä kuinka teitä pitäisi puhutella, saattakaa meidän asiamme johonkin päätökseen.
—En ole päällysmies, en tiedä mitään.
—Sama se, sanokaa kelle hyvänsä, päälliköille tahi kelle muulle,—puhui tyytymätön ääni.—Olemme ihan syyttömät, kärsimme täällä jo toista kuukautta.
—Kuinka niin? Mistä syystä?—kysyi Nehljudof.
—Olemme vaan suljettu tänne linnaan. Jo toista kuukautta istumme täällä, itsekään tietämättä mistä syystä.