—Ljubofj, [merkitsee venäjäksi rakkaus.]—vastasi hän nopeasti.
Nehljudof oli kaiken aikaa, rillit nenällä, katsellut syytettyjä sen mukaan kuin heitä kuulusteltiin.—»Olisiko se mahdollista», ajatteli hän, kääntämättä silmiään syytetystä.—»Mutta mitenkä siis—Ljubofj», ajatteli hän, kuultuaan hänen vastauksensa.
Puheenjohtaja tahtoi kysyä edelleen, mutta lasisilmäinen oikeudenjäsen, mutisten jotain vihaisesti, pysäytti hänet. Puheenjohtaja nyykäytti myöntävästi päätänsä ja kääntyi syytetyn puoleen.
—Kuinka niin, Ljubofjiksi?—sanoi hän:—teidät on merkitty toisella nimellä. Syytetty oli vaiti.
—Minä kysyn teiltä, mikä on teidän oikea nimenne?
—Millä nimellä olette kastettu?—kysyi vihainen jäsen.
—Ennen sanottiin minua Katariinaksi.
»Olisiko sittenkin mahdollista», ajatteli yhä itsekseen Nehljudof, ja kuitenkin hän jo vähintäkään epäilemättä tiesi, että se oli Katjusha, samainen otto- tai palvelustyttö, johon hän yhteen aikaan oli ollut rakastunut, niin, juuri rakastunut, ja sitten jonakin mielettömyyden hetkenä vietellyt ja hylännyt, ja jota hän ei sittemmin enää koskaan muistellut, koska se muisto oli liian tuskallinen, liian selvästi ilmaisi, että hän, hienoudestaan ylpeilevänä, ei ollut suinkaan hieno, vaan oli käyttäytynyt suorastaan halpamaisesti tätä naista kohtaan.
Niin, se oli Katjusha. Hän näki nyt selvästi tuon erikoisen, salaperäisen ominaisuuden, joka eroittaa jokaisen yksilön toisesta tehden hänet omituiseksi ja ainoaksi laatuaan. Huolimatta kasvojen luonnottomasta kalpeudesta ja täyteläisyydestä tämä omituisuus, tämä suloinen, erikoinen omituisuus näkyi sittenkin kasvoissa, huulissa, vähän kieroissa silmissä, hymyilevässä katseessa, ja siinä herkkyydessä, joka ei ilmennyt ainoastaan hänen kasvoissaan, vaan koko olennossaan.
—Niin olisi teidän ollutkin vastaaminen,—sanoi puheenjohtaja taaskin erittäin pehmeästi.—Ja isännimenne?