—Herralla on omansa,—sanoi Tihon, vieraan itsenäisyyttä kehuvalla äänellä ja ylpeästi osoittaen Nehljudofin avattuun suureen hopeakantiseen matkatarvelippaaseen, joka oli ihan täynnänsä pullosia, harjasia, voiteita, hajuvesiä ja kaikellaisia toalettikapineita.
—Kiittäkää tätiä. Kuinka olenkaan ilonen, että tulin,—sanoi Nehljudof, tuntien että hänen sydämmessään alkaa olla yhtä valoista ja armasta kuin oli ollut ennen.
Katjusha vaan hymähti vastaukseksi näihin sanoihin ja läksi huoneesta.
Tädit, jotka aina ennenkin olivat pitäneet Nehljudofista, ottivat häntä tällä kertaa vielä tavallistakin herttaisemmin vastaan. Olihan Dmitrij matkalla sotaan, missä saattoi tulla haavoitetuksi, tapetuksi. Tämä liikutti tätejä.
Nehljudof oli suunnitellut matkansa niin, että viipyisi tätien luona vaan vuorokauden, mutta nähtyään Katjushan hän suostui viettämään siellä pääsiäisenkin, joka oli alkava kahden päivän kuluttua, ja sähköitti ystävälleen ja toverilleen, Shenbokille, jonka kanssa heidän oli yhtyminen Odessassa, että tämäkin poikkeisi tätien luo.
Kohta ensi päivästä, nähtyään Katjushan, Nehljudof tunsi vanhat tunteensa häntä kohtaan. Niinkuin ennenkin hän ei voinut ilman mielenkiihkoa nähdä Katjushan valkoista esiliinaa; ei voinut iloitsematta kuulla hänen astuntaansa, hänen ääntänsä, hänen nauruansa, ei voinut liikutuksetta katsella hänen silmiänsä, mustia kuin kastunut viinamarja, erittäinkin silloin kuin hän hymyili, ja kaiken lisäksi, ei voinut olla itse hämmentymättä nähdessään hänen aina punastuvan kun he tapasivat toisiansa. Nehljudof tunsi olevansa rakastunut, vaan ei niinkuin ennen, jolloin tämä rakkaus oli hänelle salaisuus, jolloin hän ei uskaltanut tunnustaa itsellensä olevansa rakastunut ja jolloin hän oli vakuutettu siitä, ettei rakastaa voi kuin kerran. Nyt hän oli rakastunut niin, että itse tiesi ja iloitsi siitä, jopa hämärästi aavisti, vaikka vielä peittikin itseltään, mitä tämä rakkaus oikeastaan oli ja mihin se saattoi viedä.
Nehljudofissa, niinkuin kaikissa muissakin, oli kaksi ihmistä: toinen henkinen, ainoastaan semmoista onnea tavoittava, joka olisi myös muiden onni,—ja toinen eläimellinen ihminen, joka haki onnea vaan itsellensä, valmiina tämän hyväksi uhraamaan vaikka koko maailman onnen. Tänä hänen itsekkyyshulluutensa kehityskautena, jonka oli herättänyt pietarilainen sotilas-elämä, oli eläimellinen ihminen hänessä valloilla ja se oli kokonaan tukehuttanut henkisen. Mutta nähtyänsä Katjushan, ja tuntiessaan tätä kohtaan jälleen sitä, mitä oli tuntenut silloin, nosti henkinen ihminen uudestaan päätänsä ja alkoi vaatia oikeuksiensa tunnustamista. Nehljudofissa riehui herkeämättä näiden kahden päivän kuluessa ennen pääsiäistä sisällinen, hänen tietämättänsä tapahtuva taistelu.
Sydämmensä syvimmässä hän tiesi, että hänen olisi ollut lähteminen ja ettei ollut mitään syytä nyt viipyä tätien luona, tiesi, ettei tästä voisi mitään hyvää seurata, mutta hänen oli niin iloista ja suloista olla, ettei hän tahtonut noista asioista tietää, vaan yhä viipyi tätien luona.
Lauantai-iltana, pääsiäisaattona, tuli pappi kirkkoväärtin ja lukkarin kanssa aamujumalanpalvelusta pitämään. He kertoivat ajaneensa pahimmassa kelirikossa reellä pitkin lätäköitä ja paljasta maata kolme virstaa kirkolta tätien taloon.
Nehljudof otti osaa tähän aamujumalanpalvelukseen tätien ja palvelusväen kanssa. Hän katsahteli herkeämättä Katjushaan, joka seisoi ovella suitsutusastia kädessä. He vaihtoivat papin ja tätien kanssa tavanmukaisen pääsiäissuudelman ja hän jo aikoi lähteä kun kuuli käytävässä Matrjona Pavlovnan, Maria-tädin vanhan sisäpiian, yhdessä Katjushan kanssa tekevän lähtöä kirkkoon pääsiäisleivoksien ja piimäjuuston siunauttamista varten. »Lähdenpähän minäkin«, ajatteli hän.