Ja kauan tämän jälkeen hän yhä käveli huoneessansa väännellen itseänsä, jopa hyppien ja ääneensä ähkien kuten ruumiillisesta kivusta, joka kerta kun muisti tämän kohtauksen.
Vaan mitä oli tehtävä? Näinhän menettelivät kaikki. Näin Shenbok guvernantin kanssa, josta oli kertonut, näin setä Grisha, näin isä kun tämä asui kylässä ja hänelle syntyi talonpoikaisnaisen kanssa avioton poika Mitenjka, joka vieläkin oli elossa. Mutta jos kaikki näin menettelivät, niin tietysti näin olikin meneteltävä. Täten hän lohdutteli itseänsä, vaan ei voinut mitään lohdutusta tuntea. Tämä muisto poltti hänen omaatuntoansa.
Sydämmessänsä, sen syvimmässä sopukassa hän tiesi menetelleensä niin huonosti, alhaisesti, säälimättömästi, että, muistaen tätä tekoa, hänellä ei ollut oikeutta katsoa silmiin ketään, saatikka tuomita ketään, puhumattakaan siitä, että olisi voinut pitää itseänsä sinä erinomaisena jalosukuisena ja jalomielisenä nuorena miehenä, jommoisena hän itseänsä piti. Mutta hänen oli pitäminen itseänsä semmoisena siksi, että olisi voinut jatkaa reipasta ja iloista elämää. Tähän oli vaan yksi keino: olla ajattelematta koko asiaa. Näin hän olikin tehnyt.
Se elämä, johon hän oli tulemassa,—uudet seudut, toverit, sota,—auttoivat häntä. Ja mitä kauemmin hän eli, sitä enemmän asia häipyi hänen mielestään, kunnes se lopulta todella kokonaan unohtui.
Yhden ainoan kerran, kun hän sodan jälkeen, toivoen näkevänsä Katjushaa, poikkesi tätien luo ja sai tietää, ettei Katjusha enää siellä ollut, että tämä oli kohta hänen lähtönsä jälkeen poistunut talosta synnyttääksensä ja jossain synnyttänytkin ja sittemmin, kuten tädit olivat kuulleet, kokonaan pilaantunut, hänen sydäntänsä kouristi. Aikaan nähden saattoi lapsi, jonka Katjusha oli synnyttänyt, olla Nehljudofin, mutta saattoihan se olla toisenkin. Tädit sanoivat, että Katjusha oli turmeltunut ja oli epäsiveellinen luonne, samoin kuin äitinsä. Tämä tätien arvostelu oli Nehljudofin mieleen, koska se tuntui puolustavan häntä. Alussa hän kuitenkin tahtoi löytää Katjushan ja lapsen, mutta sittemmin, juuri sentähden, että hänen teki sydämmensä syvimmässä liiaksi kipeätä ja häntä liiaksi hävetti ajatella tätä, ei hän tehnyt tarpeellisia voimainponnistuksia asiaan ryhtyäksensä, vaan herkesi syntiänsä ajattelemasta ja unohti sen vieläkin enemmän.
Mutta nytpä vasta tämä kummallinen yhteensattumus muistutti hänelle kaikki ja vaati häntä tunnustamaan sydämmettömyytensä, julmuutensa ja alhaisuutensa, jotka olivat tehneet hänelle mahdolliseksi elää kymmenen vuotta tämmöinen synti omallatunnolla. Hän oli kuitenkin vielä kaukana tällaisesta tunnustamisesta ja ajatteli nyt vaan sitä kunhan ei koko juttu vaan tulisi ilmi ja Katjusha taikka hänen puolustajansa kertoisi asian laitaa ja häpäisisi häntä kaikkien edessä.
XIX.
Tämmöisessä mielentilassa oli Nehljudof astuessaan oikeussalista valamiesten huoneeseen. Hän istui akkunan ääreen kuunnellen keskusteluja ympärillänsä ja poltteli lakkaamatta.
Iloinen kauppias hyväksyi nähtävästi koko sydämestään kauppias Smelkofin ajanvieton.
—Onpa poika pitänyt lystiä, oikein Siperian malliin, eikä ollut makukaan huono, kun semmoisen tytön valitsi.