Esimies ja muutamat valamiehistä nousivat paikoiltansa ja tietämättä kuinka liikuttaa ja miten asettaa omia käsiänsä, tulivat pöydän luo ja vuorotellen katsahtivat sormukseen, lääkepulloon ja siiliin. Kauppias päälliseksi koitteli sormusta omaan sormeensa.

—No jo oli sormikin,—sanoi hän palattuaan paikoillensa.—Ihan on kurkun kokonen,—lisäsi hän nähtävästi mielihyvällä ajatellen sitä jättiläissankaria, joksi hän myrkytettyä kauppiasta kuvaili.

XXI.

Kun todiste-esineiden tarkastus oli suoritettu, ilmoitti puheenjohtaja oikeudellisen tutkimuksen päättyneeksi ja yhteen kyytiin antoi puheenvuoron syyttäjälle toivoen pikemmin pääsevänsä asiasta siinä luulossa, että tämäkin on ihminen, joka tahtoo sekä tupakoida että syödä päivällistä ja säälii heitä. Mutta syyttäjän apulainen ei säälinyt itseänsä eikä heitä.

Syyttäjän apulainen oli jo luonnostaan aika typerä, mutta tämän ohella hän onnettomuudeksensa oli lopettanut lyseokurssin kultamitalilla ja yliopistossa saanut palkinnon kirjoituksesta, joka koski servituutteja roomalaisen oikeuden mukaan ja jonka johdosta hän oli suurimmassa määrin varma ja tyytyväinen itseensä, (jota vielä yllytti naisten suosio), ja sentähden oli erityisesti typerä. Kun hän sai puheenvuoron, nousi hän hitaasti ylös, esiintyen näin vartalonsa, koko suloudessa. Kirjaillussa univormussaan ja laskien molemmat kätensä pulpetille, pää hiukan kallellaan, katsahdettuaan, syytettyjä välttäen, yli koko salin, hän alkoi:

—Asia, joka on jätetty teidän ratkaistavaksenne, herrat valamiehet,—näin alkoi hän pöytä- ja asiakirjojen lukemisen aikana valmistamansa puheen,—on, jos niin saan sanoa, olevia oloja kuvaava rikos. Syyttäjän apulaisen mielestä piti hänen puheellansa oleman yhteiskunnallinen merkitys, niinkuin oli niillä kuuluisilla puheilla, joita kuuluisiksi tulleet asianajajat olivat pitäneet. Kuulijain joukossa ei tosin ollut muita kuin kolme naista: ompelija, kyökkipiika ja Simonin sisar sekä yksi kuski, mutta tämä ei merkinnyt mitään. Nuo kuuluisuudet olivat samalla tavalla alkaneet. Ja syyttäjän apulaisen periaate oli se, että hänen oli oleminen aina asemansa korkeimmalla huipulla, se on: tunkeutua rikoksen psykoloogisen merkityksen syvyyteen ja paljastaa yhteiskunnallisia mätähaavoja.

—Te näette edessänne, herrat valamiehet, kuvaavan, jos niin voi sanoa: vuosisadan-lopun rikoksen, jonka tunnusleimana niin sanoakseni ovat sen surullisen mädännäisyyden ominaiset piirteet, johon meidän päivinämme sortuvat ne yhteiskuntamme alkuainekset, jotka ovat tämän kehityksen niin sanoakseni enin polttavien säteitten alaisina…

Syyttäjän apulainen puhui hyvin kauan, yhdeltä puolen koettaen muistaa kaikki ne viisaat asiat, joita hän oli ajatellut, toiselta puolen,—ja se oli pääasia,—koettaen olla hetkeksikään pysähtymättä ja saada puheensa juoksemaan töksähtämättä 1-1/4 tunnin ajan. Yhden ainoan kerran hän pysähtyi ja jotenkin kauan nieli sylkeä, mutta samassa hän suoriutui ja paransi viipymisensä yhä suuremmalla kaunopuheliaisuudella. Hän puhui milloin hienolla mielistelevällä äänellä muuttaen jalkaa ja katsoen valamiehiin, milloin hiljaisella toimeliaalla äänellä, vihkoonsa katsellen, milloin kovalla paljastavalla äänellä, kääntyen toisinaan katsojiin toisinaan valamiehiin. Ainoastaan syytettyihin, jotka kaikki kolme tuijottivat häneen silmillänsä, ei hän kertaakaan katsahtanut. Hänen puheensa kosketteli kaikkea sitä viimeistä, mistä hänen piireissään silloin puhuttiin ja jota pidettiin silloin ja pidetään yhä vielä tieteellisen viisauden viimeisenä sanana. Tässä oli sekä perinnöllisyyttä että synnynnäistä rikoksellisuutta, sekä Lombrosoa että Tardesia, sekä kehitysoppia että taistelua olemassa-olosta, sekä hypnotismia että suggestioonia, sekä Charcotia että dekadenssia.

Kauppias Smelkof oli syyttäjän apulaisen määritelmän mukaan mahtavan, koskemattoman, leveäluontoisen, venäläisen ihmisen perikuva, joka luottavaisuutensa ja jalomielisyytensä tähden joutui syvästi turmeltuneiden luonteiden uhriksi ja niiden valtaan.

Simon Kartinkin oli maaorjuuskauden atavistinen tuote, alaspoljettu ihminen, ilman sivistystä, ilman periaatteita, jopa ilman uskontoakin. Jefimia oli hänen rakastettunsa ja perinnöllisyyden uhri. Tässä oli näkyvissä kaikki degenereeratun henkilön tunnusmerkit. Mutta rikoksen päävaikuttimena oli Maslova, ollen dekadenssi-ilmiön kaikkein alhaisimpia edustajia. Tämä nainen,—puhui syyttäjän apulainen katsomatta häneen,—on saanut kasvatuksen, me olemme kuulleet tässä oikeudessa hänen emäntänsä todistuksen. Hän ei ainoastaan osaa lukea ja kirjoittaa, vaan osaa myöskin ranskan kieltä, hän on orpo ja luultavasti kantaa itsessään rikoksellisuuden siemeniä; hän oli kasvatettu sivistyneessä aatelisperheessä ja olisi voinut elättää henkensä rehellisellä työllä, mutta tästä huolimatta hän jättää hyväntekijänsä, antautuu intohimoihinsa ja näiden tyydyttämiseksi menee haureustaloon, missä hän sivistykseensä nähden voittaa muut kumppaninsa ja erittäinkin, kuten te, herrat valamiehet, olette hänen emännältänsä täällä kuulleet, ilmaisee taitoa vaikuttaa mainitussa talossa kävijöihin sillä salaperäisellä ominaisuudella, joka on tunnettu nimellä suggestiooni, ja jonka perille tiede ja erittäinkin Charcotin koulu on viime aikoina päässyt. Tämänpä ominaisuuden avulla hän nyt ottaa valtaansa venäläisen, mahtavan, hyväntahtoisen, luottavaisen, rikkaan vieraan ja käyttää tätä luottamusta ensin varastaakseen ja sitten säälimättömästi ottaakseen hänet hengiltä.