Sitten nousi Maslovan puolustaja istualtaan ja aristellen, kangertaen lausui puolustuspuheensa. Kieltämättä sitä, että Maslova oli ottanut osaa rahojen anastamiseen, hän väitti ainoastaan sitä, ettei Maslovalla ollut tarkoitusta myrkyttää Smelkofia, ja että hän oli antanut pulverin vaan siinä tarkoituksessa, että Smelkof nukkuisi. Oli hänelläkin aikomus vähän höystää esitystään kaunopuheliaisuudella, mainitsemalla kuinka Maslovan oli turmelukseen saattanut mies, joka oli jäänyt rankaisematta, silloin kuin Maslova yksin sai kantaa lankeemuksensa koko painon, mutta tämä asianajajan retki psykologiian alalle meni kokonansa vätykselleen, niin että kaikkia hävetti. Kun hän puhua vatkutteli miesten julmuudesta ja naisen aseman kurjuudesta, niin puheenjohtaja, haluten auttaa häntä, pyysi häntä pysymään paremmin asiassa.
Tämän puolustajan jälkeen nousi jälleen syyttäjän apulainen ja puolustettuaan väitettänsä perinnöllisyydestä ensimäistä asianajajaa vastaan sillä, että vaikka Botshkova onkin tuntemattomain vanhempain tytär, niin ei perinnöllisyysopin todenperäisyys sillä suinkaan ole kumottu, koskapa perinnöllisyyden laki lepää niin vankalla tieteellisellä pohjalla, ettemme ainoastaan ole oikeutetut johtamaan rikosta perinnöllisyydestä vaan vieläpä perinnöllisyyttä rikoksesta. Mitä taas tuli puolustajan otaksumiseen, että Maslova muka olisi jonkun luullun viettelijän turmelema (hän lausui erittäin myrkyllisesti sanan luullun), niin tosiasiat pikemminkin puhuivat siihen suuntaan, että juuri Maslova oli monien monituisten uhriensa viettelijä, jotka olivat hänen käsiinsä joutuneet. Näin sanottuansa hän voittoriemuisena köksähti istumaan.
Sitten annettiin syytetyille tilaisuus puolustaa itseänsä.
Jefimia Botshkova uudisti sen, ettei hän mitään tiennyt eikä ollut mihinkään ottanut osaa ja väittämällä väitti Maslovaa syypääksi kaikkeen. Simon toisti vaan useamman kerran:
—Teillä on valta, minä olen viaton, suotta syytätte.
Mutta Maslova ei sanonut mitään.
Puheenjohtajan kehoitettua häntä tuomaan esiin, mitä hänellä oli puolustukseksensa sanottavaa, Maslova vaan nosti häneen silmänsä, katsahti kaikkiin kuten kierretty metsäotus, ja heti taas laski alas silmänsä ja rupesi itkemään, äänekkäästi nyyhkyttäen.
—Mikä teidän on?—kysyi kauppias, joka istui Nehljudofin vieressä, kuultuansa äkkiä kummallisen äänen Nehljudofin suusta. Tämä ääni oli pidätettyä itkua.
Nehljudof ei yhä vieläkään ymmärtänyt nykyisen tilansa koko merkitystä ja arveli hermojensa heikkouden syyksi, että hän tuskin sai hillityksi itkua ja kyyneleitä, jotka olivat nousseet hänen silmiinsä. Hän pani rillit silmillensä peittääkseen niitä, otti sitten esille nenäliinan ja alkoi turistaa.
Häväistyksen pelko, joka olisi häntä kohdannut, kun kaikki oikeussalissa olisivat saaneet tietää hänen teostansa, tahtoi pysäyttää hänessä tapahtuvaa sisällistä työtä. Tämä pelko oli tähän ensimäiseen aikaan kaikkea muuta voimakkaampi.