—Kyllähän oopiumillakin saattoi ottaa hengen,—sanoi översti, joka rakasti tehdä poikkeuksia asiasta ja alkoi tässä tilaisuudessa kertoa siitä, että hänen lankonsa vaimo oli myrkyttänyt itsensä oopiumilla ja olisi kuollut, ellei lääkäriä olisi ollut saatavissa ja ellei ajoissa olisi tarpeellisiin toimiin ryhdytty. Översti kertoi semmoisella painavuudella, semmoisella arvolla ja luottamuksella itseensä, ettei kukaan rohjennut häntä keskeyttää. Ainoastaan puotipalvelija, esimerkin vaikutuksesta, päätti keskeyttää hänet, kertoaksensa oman juttunsa.
—Tähän voivat jotkut niin tottua,—alkoi hän,—että saattavat ottaa 40 tippaa. Minulla oli sukulainen…
Mutta översti ei antanut keskeyttää itseänsä ja jatkoi kertomustansa siitä mitenkä oopiumi oli vaikuttanut hänen lankonsa vaimoon.
—Mutta hyvät herrat, kellohan käy jo viidettä,—sanoi joku valamiehistä.
—Kuinkas siis, hyvät herrat,—kääntyi esimies:—tunnustamme siis syylliseksi ilman ryöstämisen aikomusta, eikä ole omaisuutta anastanut.
—Niinkö siis?
Pietari Gerasimovitsh tyytyväisenä voittoonsa, suostui.
—Mutta ansaitsee armahdusta,—lisäsi kauppias.
Kaikki suostuivat, ainoastaan varusmestari vaati sanottavaksi: ei ole syyllinen.
—No niinhän tämä nyt onkin,—selitti esimies,—syyttömäksihän hän jääkin.