Nehljudof oli tullut tänne virkistyäkseen ja aina olikin hänen tässä talossa ollut mieluista olla, ei ainoastansa sen hienon ylellisyyshengen vuoksi, joka miellyttävästi hiveli hänen tunteitansa, vaan sen mielistelevästi hemmoittelevan ilmakehän vuoksi, joka hänen huomaamattansa ympäröitsi häntä. Mutta nyt, kummallista kyllä, kaikki tässä talossa oli hänestä vastenmielistä, kaikki, alkaen ovenvartijasta, leveistä rappusista, kukkasista, lakeijoista, katetusta pöydästä—itse Missiin asti, joka nyt näytti hänestä vähemmän viehättävältä ja epäluonnolliselta. Epämiellyttävä oli hänestä myöskin tuo itseensäluottavainen, inhoittava, vapaamielinen Kolosofin ääni, epämiellyttävä tuo härkämäinen, arvostaan varma, aistillinen ukko Kortshaginin olento, epämiellyttävä nuo kansallisen Katarina Aleksejevnan ranskalaiset lauseet, epämiellyttävät guvernantin ja kotiopettajan hämillä olevat kasvot, ja erittäinkin epämiellyttävä tuo asemasana »hänen», jota oli hänestä käytetty…
Nehljudof oli aina kahden vaiheilla mitenkä suhtautua Missiin, milloin hän ikäänkuin siristäen silmiänsä, taikka niinkuin kuun valossa näki Missin kaikki ihastuttavat puolet: Missi näytti sekä raittiilta että kauniilta, viisaalta ja luonnolliselta. Mutta sitten hän taas äkkiä ikäänkuin kirkkaassa päivän valossa näki,—ei voinut olla näkemättä, kaikkia hänen puutteitansa. Ja nyt oli hänellä tämmöinen päivä. Nyt hän näki pienimmätkin ryppyset hänen kasvoissaan, tiesi, näki, millä tavalla hänen hiuksensa olivat pöyhistetyt, näki hänen kyynäspäittensä terävyyden ja erityisesti näki peukalon leveän kynnen, joka muistutti tämän isän samallaista kynttä.
—Se leikki on sangen ikävä,—sanoi Kolosof tennisistä:—paljon hauskempi oli pallonlyönti, jota lapsena leikimme.
—Ei, te ette tiedä. Se on hirmuisen hauskaa,—väitti Missi, ääntäen erittäin epäluonnollisesti sanan »hirmuisen», kuten Nehljudofista tuntui.
Ja nyt alkoi kiista, johon ottivat osaa sekä Mihail Sergejevitsh että Katariina Aleksejevna. Ainoastaan guvernantti, kotiopettaja ja lapset olivat vaiti; nähtävästi ikävissään.
—Aina vaan sama riita!—sanoi ukko Kortshagin ääneensä nauraen ja ottaen serviettinsä liivin alta, ja jyryyttäen tuoliansa, jonka lakeija heti otti haltuunsa, nousi pöydästä. Hänen perässään nousivat kaikki muutkin ja menivät pienen pöydän ääreen, missä seisoivat vehkeet suunhuuhtomista varten hyvänhajuisine, lämpimine vesineen, ja huuhtoen suitaan, jatkoivat keskusteluansa, joka ei ketään huvittanut.
—Eikö totta?—kääntyi Missi Nehljudofiin, tahtoen häneltä kannatusta mielipiteellensä siitä ettei missään näy niin selvästi ihmisen luonne kuin leikissä. Missi näki Nehljudofin kasvoissa tuon totisen ja kuten hänestä näytti, tuomitsevan ilmeen, jota hän pelkäsi Kohljudofissa ja tahtoi tietää mistä se johtui.
—En todellakaan tiedä, koskaan en ole sitä ajatellut,—vastasi
Nehljudof.
—Tuletteko mamman luo? kysyi Missi.
—Kyllä, kyllä—sanoi hän ottaen paperossin, ja sen hän sanoi äänellä, joka selvään ilmaisi ettei häntä haluttanut mennä.