—Ja te ette siis aijo sanoa minulle?—Jänne hänen kasvoissansa vavahti ja hän liikahutti tuolia, josta piteli.
—Ei, en voi,—vastasi Nehljudof ja tunsi, että näin vastatessaan hän vastasi itselleen, tunnustaen, että hänelle todella oli tapahtunut jotakin hyvin tärkeätä.
—No, lähdemme siis.
Missi pudisti päätänsä ikäänkuin häätääkseen tarpeettomia ajatuksia, ja meni tavallista nopeammin eteenpäin.
Nehljudofista näytti niinkuin Missi olisi luonnottomasti puristanut kokoon suutansa kyyneleitä estääksensä. Ja taas Nehljudofia hävetti ja hänestä tuntui pahalta, että hän oli loukannut Missiä, mutta hän tiesi, että vähinkin heikkous kukistaisi hänet s.o. sitoisi. Ja nyt hän pelkäsi tätä kaikkein enin, ja hän tuli Missin kanssa sanaakaan sanomatta ruhtinattaren huoneeseen asti.
XXVII.
Ruhtinatar Sofia Vasiljevna oli lopettanut päivällisensä, joka oli hyvin hieno ja ravitseva, ja jota hän aina nautti yksinänsä, ettei vaan kukaan olisi nähnyt häntä tässä epärunollisessa toimituksessa. Hänen sohvansa vieressä seisoi kahvipöytä, ja hän poltteli pitkää hienoa naispaperossia. Ruhtinatar Sofia Vasiljevna oli laiha, pitkä, yhä vielä itseään nuoreksi lukeva, ruskeatukkainen nainen. Hänellä oli pitkät hampaat ja suuret mustat silmät.
Puhuttiin pahaa hänen suhteestansa lääkäriin. Nehljudof alussa usein sen unohti, mutta nyt hän muisti, ja nähdessään lääkärin ruhtinattaren lepotuolin vieressä, nähdessään hänen voidellun, kiiltävän kaksijakoisen partansa, Nehljudofia rupesi hirveästi inhoittumaan.
Sofia Vasiljevnan vieressä, matalassa, pehmeässä nojatuolissa istui
Kolosof hämmentäen kahviansa. Kahvipöydällä seisoi liköörilasi.
Missi tuli äidin luokse yhdessä Nehljudofin kanssa, vaan ei jäänyt huoneeseen.