Valtiollisten hallussa oli kaksi pientä koppia, joiden ovet antautuivat käytävän erotettuun osaan. Tänne erotettuun osaan tultuaan Nehljudof näki ensimäiseksi Simonsonin. Hänellä oli mäntyhalko kädessä ja hän istui kyykkysillään, lyhyessä nutussaan, hyvin syttyneen uunin edessä, jonka alapeltiä veto vapisutti ja imi kiinni.
Nähtyään Nehljudofin hän nousematta asennostaan, katsellen alhaalta ylös tuuheitten kulmakarvojensa takaa, ojensi kätensä.
—Olen iloinen että tulitte, minun täytyy puhua kanssanne,—sanoi hän merkitsevän näköisenä ja katsoen Nehljudofia suoraan silmiin.
—Mitä niin?—kysyi Nehljudof.
—Sitten. Nyt ei minulla ole aikaa.
Ja Simonson ryhtyi jälleen uuniinsa, jota hän lämmitti oman teoriansa mukaan: kadottamalla mahdollisimman vähä lämpöä.
Nehljudof oli jo menemäisillään ensimäisestä ovesta, kun toisesta ovesta tuli kumarassa asennossa, luuta kädessä ja edellään lykkien uunia kohden suurta roska- ja tomuläjää, Maslova. Hän oli valkoisessa röijyssä, hame ylös käärittynä, sukkasillaan. Pää oli pölyn tähden silmäkulmiin asti huiviin käärittynä. Nähtyään Nehljudofin hän oikasihe ja punakkana ja virkeänä asetti luudan pois, pyyhki kätensä hameeseen ja pysähtyi suoraan Nehljudofin eteen.
—Siivootte huoneita?—sanoi Nehljudof tarjoten kättä.
—Niin, sehän on minun vanha toimeni,—sanoi hän ja hymyili.—Mutta likaa onkin täällä niin hirveästi—niin hirveästi.
—No, onko vaippa kuivunut?—kääntyi hän Simonsonin puoleen,