—Kyllä, paljon on opittavaa,—vastasi Nehljudof ollen muka huomaamatta ivaa ja pitävinään sitä vaan ystävällisyytenä, ja tuli Kryiltsofin luo.
Ulkonaisesti Nehljudof oli osoittanut välinpitämättömyyttä, mutta sydämmessään hän ei ollut läheskään valiäpitämätön Novodvorofia kohtaan. Nämä Novodvorofin sanat, hänen selvästi näkyvä halunsa sanoa ja tehdä jotain mieltäpahoittavaa pilasivat Nehljudofilta sen hyväntahtoisuuden mielialan, jossa hän oli. Hänen tuli paha ja surullinen olla.
—Kuinka nyt jaksatte?—hän sanoi puristaen Kryiltsofin kylmää ja vapisevaa kättä.
—Tuossahan menee, en vaan tahdo päästä lämpimäksi, olen kastunut,—sanoi Kryiltsof, kiireisesti piiloittaen kätensä puoliturkkinsa hihaan.—Täälläkin on kylmä kuin koirilla. Tuolla ovat ikkunat särjetyt.—Hän osoitti kahdessa kohden rikkilyötyjä ruutuja rautaristikon takana.
—Entä te? miksi ette ole ennen käynyt?
—Eivät päästä, päällystö on ankara. Vasta nyt sattui vähän inhimillisempi upseeri.
—No, vai inhimillinen,—sanoi Kryiltsof.—Kysykääpäs Mashalta, miten hän aamulla käyttäytyi.
Maria Pavlovna, nousematta paikaltaan, kertoi miten tuon tytön oli käynyt aamulla, majoituspaikasta lähdettäissä.
—Minun mielestäni on välttämätöntä ilmaista kollektiivinen vastalause,—sanoi Vera Jefremovna päättävällä äänellä, yhtaikaa kuitenkin epävarmasti ja arasti katsahdellen milloin yhtä milloin toista silmiin.
—Vladimir ilmaisi paheksumisensa, mutta siinä ei ole kyllin.