30. Mutta ei hän tahtonut: vaan meni ja heitti hänen torniin, siihen asti kuin hän velan maksaisi.
31. Mutta koska muut hänen kanssapalveliansa näkivät, mitä tehtiin, murhehtivat he sangen kovin, tulivat ja ilmoittivat herrallensa kaiken, mitä tehty oli.
32. Silloin kutsui Herra hänen eteensä, ja sanoi hänelle: sinä paha palvelia, minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, ettäs minua rukoilit:
33. Eikö myös sinun pitänyt armahtaman sinun kanssapalveliatas, niinkuin minäkin armahdan sinua?
»Eikö todellakaan ole mistään muusta kysymyskään?» huudahti Nehljudof äkkiä ääneensä, luettuaan nämä sanat. Ja koko hänen olemuksensa sisällinen ääni sanoi: »Ei, ei mistään muusta.»
Ja Nehljudofin kävi samoin kuin usein niiden, jotka elävät henkistä elämää. Kävi niin, että ajatus, joka oli alussa näyttänyt hänestä oudolta, paradoksilta, jopa vaan pilapuheelta, yhä useammin ja useammin löydettyään vastinetta elämässä yhtäkkiä tuli hänen eteensä yksinkertaisimpana ja selvimpänä totuutena. Niin hänelle nyt selvisi ajatus, että ainoa varma pelastus siitä hirveästä onnettomuudesta, jota ihmiset kärsivät, on se, että he tunnustavat itsensä syyllisiksi Jumalan edessä ja sentähden kykenemättömiksi rankaisemaan tai oikaisemaan muita ihmisiä. Hänelle selvisi nyt, että koko se kauhea kurjuus, jota hän oli nähnyt vankiloissa ja kuritushuoneissa, samoin kuin tämän onnettomuuden aikaansaajain levollinen varmuus sai alkunsa vaan siitä, että ihmiset tahtoivat tehdä mahdottomuuksia: ollen itse pahoja tahtoivat oikaista pahoja. Rikokselliset ihmiset tahtoivat oikaista rikoksellisia ja luulivat voivansa tehdä sen koneellisella tavalla. Mutta kaikesta siitä oli vaan seurauksena, että rahaa tarvitsevat ja ahnaat ihmiset olivat tehneet itselleen ammatin tuosta ihmisten luullusta rankaisemisesta ja oikaisemisesta ja siinä äärimmäisyyteen asti sekä itse turmeltuivat että lakkaamatta turmelivat niitä, joita he kiduttivat. Nyt hänelle selvisi, mistä oli tuo hänen näkemänsä hirmu saanut alkunsa ja mitä oli tehtävä sen hävittämiseksi. Vastaus, jota hän ei ollut voinut löytää, oli se, minkä Kristus oli antanut Pietarille: pitää antaa aina anteeksi, kaikille, lukemattoman monta kertaa, sillä ei ole olemassa semmoisia ihmisiä, jotka olisivat syyttömiä ja voisivat rangaista tai oikaista.
»Mutta mahdotonta on, että asia olisi näin yksinkertainen», sanoi Nehljudof itsekseen, mutta samassa hän kuitenkin ehdottoman selvästi näki, että niin oudolta kuin se oli hänestä alussa tuntunutkin, tottunut kuin hän oli päinvastaiseen, siinä sittenkin oli kysymyksen yhtä varma järkiperäinen kuin käytännöllinenkin ratkaisu. Tuo alituinen vastaväite, että voiko muka pahantekijöitä noin vaan jättää rankaisematta, ei saanut häntä enää tolalta. Tuolla vastaväitteellä olisi ollut merkitystä, jos olisi ollut todistettua, että rangaistus vähentää rikoksia, parantaa rikoksentekijöitä; mutta kun on todistettu ihan päinvastaista, ja kun on selvä, ettei toisten ihmisten oikaiseminen ole toisten vallassa, niin ainoa järjellinen teko, mihin te pystytte, on, että herkeätte tekemästä sitä, mikä on sekä hyödytöntä että suorastaan vahingollista ja sitäpaitsi sekä siveetöntä että julmaa. Te olette usean vuosisadan kuluessa ottaneet hengiltä ihmisiä, joita pidätte rikoksellisina. Mitäs, ovatko ne hävinneet? Eivät ole hävinneet, vaan niiden luku on ainoastaan kasvanut. Niiden lisäksi on tullut, paitsi noita rikoksentekijöitä, joita rangaistukset turmelevat, vielä ne rikoksentekijä-tuomarit, -syyttäjät, -lainvalvojat, vanginvartijat, jotka tuomitsevat ja rankaisevat ihmisiä. Nehljudof ymmärsi nyt, että yhteiskunta ja järjestys yleensä eivät ole senvuoksi olemassa, että löytyy noita lain määräämiä rikoksentekijöitä, jotka tuomitsevat ja rankaisevat muita, vaan sen vuoksi, että tästä siveellisestä sekasorrosta huolimatta ihmiset sittenkin säälivät ja rakastavat toisiaan.
Toivoen löytää samassa evankeliumissa tukea tälle ajatukselleen Nehljudof alkoi lukea sitä alusta. Luettuaan vuorisaarnan, joka oli aina ennenkin häntä liikuttanut, hän nyt ensi kerran oivalsi tässä saarnassa jotakin muuta kuin pilventakaisia, kauniita ajatuksia ja enimmäkseen liioteltuja ja mahdottomia vaatimuksia. Nyt hän näki yksinkertaisia, selviä ja käytännössä toteutettavia käskyjä, jotka, jos ne täytettiin (mikä oli aivan mahdollista), rakensivat hämmästyttävän ja hänelle ihan uuden inhimillisen yhteiskuntamuodon, jonka ohella itsestään katosi koko se väkivalta, joka niin kauhistutti Nehljudofia, ja tuli saavutetuksi korkein ihmiskunnalle mahdollinen onni—Jumalan valtakunta maan päällä.
Näitä käskyjä oli viisi.
Ensimäinen käsky (Mat. V, 21-26) oli se, että paitsi tappamisen kieltoa ihminen ei saanut suuttua veljelleen, ei saanut pitää ketään mitättömänä, »rhaka», vaan jos hän jonkun kanssa riitautuu, hänen on sopiminen ennenkuin menee lahjaansa uhraamaan jumalalle, s.o. rukoilemaan.