Äiti todellakin sammutti valon, mutta ei silti mennyt levolle.
Hän istui lähellä ovea puristellen karkean työn tekijän käsiään, jotka vielä olivat märkänä astiain pesusta, ja painoi yhä lujemmin peukaloitaan toisiaan vasten rohkaistakseen mieltänsä. Mutta hetki hetkeltä hänen levottomuutensa kasvoi, karkoittaen toivon, että poika rauhoittuisi ja, kuten ennen, istuutuisi kirjojensa ääreen tai laskeutuisi levolle. Muutamaksi hetkeksi nuoren papin hiipivät askelet todella taukosivat kuulumasta. Ei kuulunut enää muuta kuin myrskyn pauhinaa, jota pienen pappilan takana kohoavan kummun puiden suhina säesti — yksitoikkoista yhtämittaista pauhinaa, joka ikäänkuin kietoi vahvan nuoran yhä kireämmälle talon ympäri yrittäen liikuttaa sitä ja nyhtäistä sen irti perustuksistaan.
Äiti oli jo sulkenut tielle johtavan portin kahdella poikkipönkällä estääkseen paholaista, joka myrskyöinä kuljeksii etsimässä sieluja, tunkeutumasta taloon. Sisimmässään hän ei juuri uskonut tuollaisiin asioihin. Ja katkerana ja hieman ivaillen itseään hän ajatteli, että pahahenki jo oli päässyt sisälle pieneen pappilaan. Johan se joi samasta pikarista kuin hänen Paulonsa ja hääri sen kuvastimen ympärillä, jonka Paulo oli ripustanut ikkunanpieleen!
Taas Paulo kuului liikkuvan. Ehkä hän jälleen seisoi peilin edessä, vaikka kuvastimeen kurkisteleminen on papeilta kielletty. Mutta olihan Paulo jo jonkin aikaa suonut itselleen kaikenlaisia muitakin vapauksia!
Muistihan äiti viime aikoina monesti yllättäneensä poikansa naisen tavoin katsomassa pitkään kuvastimeen, puhdistamassa ja kiilloittamassa kynsiään ja sukimassa hiuksiaan, joiden hän oli antanut kasvaa pitkiksi ja jotka hän kampasi päänlaelle, ikäänkuin olisi tahtonut peittää kaljun täplän, pyhän papillisen merkin.
Lisäksi hän käytti hajuvesiä, puhdisti hampaitaan tuoksuvalla jauheella, jopa silitti kammalla kulmakarvojaankin…
Äiti kuvitteli näkevänsä poikansa edessään sinäkin hetkenä, ikäänkuin heitä erottavaan seinään olisi haljennut rako: kuinka tämä musta puku yllään käveli valkeaksi sivutun huoneensa perällä, pitkän solakkana, melkein liian solakkana, huojuvin askelin ja liikkuen varomattomasti kuin poika, usein liveten ja kompastellen, mutta silti aina pysytellen tasapainossa.
Hänen päänsä näytti hieman isolta ohueen kaulaan verrattuna. Ulkoneva otsa tuntui painavan kalpeita kasvoja, ja rypistetyt kulmakarvat tuntuivat ikäänkuin ainoastaan pakosta kannattavan sitä. Pitkänsoikeat silmät olivat puoliummessa. Lujat poskipäät, iso, paksuhuulinen suu ja vankka leuka tuntuivat niinikään väkinäisesti kannattavan otsan rasittavaa painoa voimatta kuitenkaan vapautua siitä.
Äkkiä Paulo pysähtyi kuvastimen eteen, ja hänen kasvonsa näyttivät kirkastuvan: luomien kohotessa loistavien ruskeiden silmien terät säteilivät kuin timantit.
Äiti iloitsi sydämensä pohjasta nähdessään poikansa niin kauniina ja voimakkaana. Mutta tämän hiipivät askelet saivat hänen huolensa jälleen hereille.