Hän ojentautui suoraksi ja tunsi itsensä jäykäksi ja kylmäksi ylpeyden rautahaarniskassa. Hän päätti olla välittämättä aistiensa äänestä, uhrauksensa aiheuttamasta kärsimyksestä, ilosta ja surullisesta yksinäisyydestään. Hän ei edes tahtonut polvistua Jumalan eteen vastaanottaakseen tunnustuksen, joka suodaan kuuliaiselle orjalle. Hän ei odottanut enää mitään keneltäkään. Yksin hän aikoi kulkea tietään suoraan eteenpäin ilman toivoa. Ja kuitenkin häntä kammotti laskeutua vuoteeseen ja sammuttaa valo. Hän istui siis lukemaan Paavalin korinttolaiskirjettä. Mutta sanat tuntuivat levenevän isoiksi hänen silmiensä edessä ja kiitävän rivejä pitkin kuin pakoon. Miksikähän äiti noin itki kuultuaan hänen valansa? Mitä hän oikeastaan ymmärsi kaikesta? Mutta ymmärsipä sittenkin. Äidinvaistollaan hän tajusi poikansa kuolettavan tuskan, hänen elämästä luopumisensa.
Äkkiä hän tunsi veren nousevan kasvoihinsa, ja hän kuunteli tuulen pauhinaa.
— Ei olisi pitänyt vannoa, hän ajatteli oudosti hymyillen. — Joka on todella vahva, ei vanno valoja. Joka vannoo, niinkuin minä tein, on myös valmis rikkomaan valansa, niinkuin minä.
Ja heti hän vaistosi, että nyt taistelu vasta alkoi, ja pelästyi niin, että nousi ja meni katsomaan kasvojaan kuvastimesta.
— Tuollaiselta siis näytät, sinä Jumalan merkitsemä! Jollet täydelleen alistu hänen johdettavakseen, niin pahahenki sinut auttamattomasti perii!
Hoiperrellen hän lähestyi kapeaa vuodettaan, heittäytyi sille pitkäkseen ja puhkesi kyyneliin. Hän itki hiljaa, jottei hänen itkunsa kuuluisi, jottei hän itse kuulisi sitä. Mutta sisimmässään hän vaikeroi ääneensä, huusi julki sydämensä tuskan.
— Jumalani! Jumalani! ota minut, vie minut pois!
Hän tunsi nyt ihmeellistä helpotusta. Hän oli saanut kiinni pelastavasta lankusta, joka kantoi häntä poikki ahdistuksen meren.
* * * * *
Kun pahin kamppailu oli asettunut, hän alkoi tyynemmin pohtia tilaansa.