— Äitini yhä odottaa. Hän luulee, että asia on vakava.
— Jos se on vakava asia, niin mene sitten heti viemään hänelle sana.
Joudu, joudu!
Äidin ääni oli karkea, ja Paulo kohotti silmänsä, jotka äkkiä olivat käyneet hehkuviksi. Hän huomasi, että äiti pelkäsi hänen lähtevän ulos, ja raju harmi valtasi hänet.
Hän laski lampun pöydälle kolahduttaen sitä kovasti ja kutsui Antiocoa.
— Minä tulen äitisi luo.
Käytävässä hän kääntyi ja virkkoi:
— Palaan pian, ei tarvitse sulkea ulko-ovea.
Äiti ei ollut liikkunut paikaltaan, mutta kun nuo molemmat olivat poistuneet, hän meni raollaan olevalle ovelle tähystelemään. Hän näki heidän kulkevan kuun valaiseman torin poikki ja astuvan vielä valaistuun viinitupaan. Sitten hän palasi sisälle ja alkoi taas odottaa, niinkuin edellisenä yönä.
Ihmetellen hän huomasi, ettei hän ollenkaan pelännyt entisen papin jälleen ilmestymistä. Olihan se kaikki ollut unta, mutta silti hän ei oikeastaan ollut varma, etteikö aave palaisi vaatimaan parsittuja sukkiaan.
— Olen parsinut ne, hän virkkoi ääneensä, ajatellen pojalleen parsimiaan sukkia. Hän tiesi, että jos aave todella palaisi, hän osaisi hyvin suoriutua pulasta.