— Minä se olen, hän virkkoi karskeasti. — Älähän nouse, minulla on vain jotakin sanottavaa sinulle.
Hän kuuli äidin liikkuvan vuoteessa, kuuli olkien kahisevan hänen patjassaan, mutta ei nähnyt häntä eikä halunnut nähdä häntä. Hän tahtoi ainoastaan heidän sielunsa puhuvan toisilleen pimeässä, ikäänkuin jo siirtyneinä toiseen maailmaan.
— Sinäkö se olet? Näin juuri unta — äiti virkkoi unisella äänellä ja säikähtyneenä. — Tanssiaiset — joku soitti luuttua.
— Äiti, Paulo sanoi kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa, — kuulkaahan. Se nainen, Agnese, voi pahoin. Jo aamusta alkaen hän on voinut pahoin. Hän kaatui, ja näyttää siltä, kuin hän olisi saanut sisällisen haavan päähänsä. Veri vuotaa nenästä.
— Mitä sanot, Paulo? Onko se vaarallista?
Ääni kuulosti pimeässä kiihoittuneelta, mutta samalla epäluuloiselta.
Paulo jatkoi matkien palvelijattaren hengästynyttä ääntä.
— Se tapahtui tänä aamuna hänen saatuaan kirjeeni. Pitkin päivää hän on ollut kalpea eikä ole halunnut syödä. Tänä iltana pahoinvointi palasi, hänellä on kouristuksia.
Hän huomasi liioittelevansa ja vaikeni. Äitikin oli vaiti. Hetken aikaa tässä pimeässä ja äänettömyydessä liikkui kuoleman salaperäinen henkäys. Tuntui kuin kaksi vihollista olisi etsinyt toisiaan kuitenkaan löytämättä. Sitten patjan oljet kahisivat uudelleen. Varmaankin äiti oli noussut istumaan vuoteessa, koska hänen kirkas äänensä tuntui kuuluvan ylempää.
— Paulo, kuka on kertonut sinulle kaiken tämän? Onkohan se oikein totta?
Paulo tunsi jälleen, että äiti puhui hänelle kuin hänen omatuntonsa.
Silti hän heti vastasi: