— Eipä niinkään. Se ei ole eri asia, — sanoi Costantino, jonka sisimpään toveri oli osunut. — Bantine Fera ja Marianna Sirca ovat sinun ristisi poikkipuut, ja kuuluvat siis yhteen. Bantine viekoittelee sinua kuin paholainen eroamaan hänestä…

— Mutta olethan sinä ensiksi neuvonut minua, etten häntä tavoittelisi, etten syöksyisi turmioon hänen tähtensä.

— Ja miksi et silloin noudattanut neuvoani? Ei, hitto vieköön, minulle, jolla oli hyvät tarkoitukset, sinä nauroit; palasit tuon naisen luo, lupasit hänelle tekeväsi kaiken mitä hän tahtoi, jopa naidakin hänet, ja olet saanut hänet ilmaisemaan salaisuutensa kaikille, olet pannut hänet alttiiksi vainolle, pilkalle, kaikkien moitteille. Olet tukkinut kaikki tiet hänen ympäriltään, jotta hän jäisi yksin sinun kanssasi, ja kun hän näin oli eristetty, hylkäsit hänet, sanomatta hänelle mitään, ainoastaan sentähden, että mahtipontinen pahantekijä sanoi sinulle olevan häpeäksi rakastaa naista ja pysyä hänelle uskollisena. Niin, niin, hylkäsit hänet sanomatta hänelle mitään, ja jo aikaa sitten hylkäsit hänet ajatuksissasi. Hän luuli vielä olevansa mielitiettysi, mutta hänet olikin hylätty, ja sinä samoilit tekemässä pahaa kumppanisi kanssa. Eikä sinulla edes ole ollut rohkeutta mennä sanomaan hänelle totuutta. Lähetit minut, niinkuin orjan, niinkuin sanansaattajan, joka ei ole syyllinen. Ja nyt sanon sinulle…

Hän kertoi hänelle sanasta sanaan Sebastianon terveiset, mutta epäröi mainita Mariannan terveisiä.

Simone kuunteli, kekäle kädessä, tyrmistyneenä. Hänen silmänsä säikkyivät vihasta, vihasta kaikkia kohtaan. Hänen vihansa kohdistui Sebastianoon, joka aina hänen mielestään oli ollut välinpitämätön, Mariannaan, joka oli hänessä herättänyt rakkaudentunteen, Bantine Feraan, joka oli vieroittanut hänet Mariannasta, ja Costantinoon, joka sanoi hänelle totuuden. Salainen raivo sai hänet kähisemään. Villipeto alkoi herätä hänessä.

— Vaiti, heittiö! Etkö häpeä, ettet pessyt hänen suutaan hänen verellään? Älä puhu enää. Et tiedä, mikä olet miehiäsi!

— Sinäpä et tiedä, mitä teet ja mikä olet, — intti Costantino, lujana, liikkumattomana, ikäänkuin valmiina odottamaan hyökkäystä. — Olet raukkamainen mies. Minun tulee sinua surku.

Simone hypähti kädessään kekäle kuin palava nuija ikään.

— Joko pidät suusi, tai suljen suusi tällä.

— Koeta vain kajota minuun, niin toistan sinulle nekin terveiset, jotka
Marianna käski minun viedä perille sinulle.