Sitten hän läksi keittiöstä sulkien oven jälkeensä.
* * * * *
Hän sulki ulkoa huoneensa ovenkin ja asettui sen eteen, ikäänkuin estääkseen Simonea astumasta sisään taloon. Ei, hän ei enää koskaan saanut käydä sisälle. Ja talo näytti vuodattavan kyyneliä hänen ylitseen räystäästä yhä tippuvin sadepisaroin. Ja itkihän koko luonto vielä, vaikka rajuilman raivo jo oli asettunut ja taivas aukeni kuin iso kostea silmä.
Simone astui suoraan hänen luokseen. Hänen vaatteistaan valui vesi virtanaan. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet väsymyksestä ja kiireisen matkan ponnistuksesta. Mutta silmät paloivat melkein julmina. Mariannassa ne herättivät surkua ja pelkoa. He katsoivat, niinkuin kerran aikaisemmin, toisiaan suoraan silmän pohjaan. Ja he tunsivat toistamiseen olevansa yhdenvertaisia ylpeydessään ja surussaan, niinkuin olivat olleet orjuudessa ja rakkaudessa.
— Marianna, — hän sanoi pysähtyen hänen eteensä, niin lähelle, että kasteli hänen vaatteitaan märillä vaatteillaan. Olet lausunut minulle sanan, joka sinun täytyy peruuttaa.
Marianna katseli häntä vastaamatta, painautuen ovea vasten ja järkähtämättömästi päättäen olla avaamatta, vaikka mies koettaisi käyttää pakkoa.
— Vastaa, Marianna. Miksi et vastaa? Näethän, että olen tässä ja etten ole kehno mies.
Mariannan huulille nousi lievä ivan hymy, ja hän loi katseen kauas ja lähelle, ikäänkuin tutkien, millaisten vaarojen keskeltä Simone oli tullut. Silloin nuori mies tarttui hänen ranteisiinsa, piti häntä kuin naulittuna oveen, puhuen läheltä hänen kasvojaan:
— Vastaa! Miksi sanoit, että olen kehno mies? Olenko tehnyt sinulle väkivaltaa? Olisin voinut tehdä tuona iltana täällä ja sitten talossasi, ja myöhemmin missä tahansa, ja nytkin voisin tehdä, mutta en tee, näethän. Vastaa!
Marianna katsoi häneen uudelleen silmien raosta, huulet jäykkinä, kasvot kelmeinä, mutta päättäväisinä.