Opettaja lähestyi hiljaa, koska ei tahtonut häiritä kohtausta, mutta tuskin hänen varjonsa näkyi lehtimajan aukossa, kun jo kissa lähti pakoon, ja Ola jäi siihen tarkastamaan jalkaansa. Hän nosti sen, nojasi sen polveen ja käänsi jalkapohjan ylöspäin tarkoin tutkiakseen sitä.
— Raapiko kissa sinua? isoisä kysyi. Se on oikein sinulle. Ei sovi leikkiä tuollaisia leikkejä.
Ola kohotti silmänsä epäjärjestykseen joutuneen tukan alta, ja opettaja näki niiden syttyvän kuin kaksi tulta yöllä metsässä, alkavan punoittaa ja kiiltää. Sitten tyttö käänsi kasvonsa seinään päin ja alkoi pelästyksissään katkerasti itkeä. Opettaja veti lapsen puoleensa ja koetti lohduttaa häntä enemmän pahoillaan ja katuvaisempana kuin tyttö itse, ja kun nyyhkytysten myrsky alkoi asettua, hän päälle päätteeksi pyysi pienokaiselta anteeksi.
— En tarkoittanut pahaa, kun sinua vähän nuhtelin.
— En minä sitä itke, tyttö sanoi käyden taas iloiseksi, vaan kun luulin, että kissa todella oli raapinut minua.
* * * * *
Eräänä aamuna Ola ja opettaja lähtivät kävelemään pitkin merenrantaa uskollinen koira seuranaan. Siellä ei enää ollut kylpijöitä, mutta rannalla oli vielä heidän jälkiään, ja parasta oli pysytellä loitolla pienistä hiekkasärkistä, ne kun olivat loan likaamia ja täynnä tahraisia papereita.
— On tarpeellista, että tälvi tulee tänne myrskyluutineen ja pitkäkaulaisine ruiskukannuineen suursiivoukseen, opettaja sanoi Olalle, jota tämä vertauskuva talvesta hyvän Jumalan kadunlakaisijana suuresti huvitti niin että hän pyysi opettajaa toistamaan sen.
Niin opettaja tekikin ja hautoi mielessään kohtaloansa, ikäänkuin kaikki muu porvarit ja maalaiset, jotka olivat saastuttaneet meren hiekan hiellään ja liallaan olisivat tallanneet häntä painaen häntä kuin ne suruntaakat, joita hän oli jumalalta rukoillut.
— Sitten tulee luntakin, Ola huomautti miettiväisenä. Minä en pidä lumesta, silloin ei saa lähteä ulos.