Ja tietäen, että he juuri hänen tähtensä riitelivät, Ornella kumartui hiukan sivulle kuin olisi ollut pakahtumaisillaan luonnottomaan nauruunsa.
Vuoteesta, jonka yli lieden hohteen lieventämä hämärä jo levitti harsonsa, opettaja piti häntä silmällä ja arvasi kaiken. Molemmat veljet kiistelivät siitä, kumpi heistä vastedes omistaisi Ornellan, ja tämä nauroi sentähden, ettei koskaan aikonut mennä kummallekaan heistä. Kirje, jota hän piteli lujasti nyrkkiinsä puristettuna taskussaan, varmaankin takasi hänelle aivan toisenlaisen ja paremman tulevaisuuden. Mutta kuka sitä tarjosi hänelle? Tämä salaisuus kiusasi opettajaa, mutta hän oli ääneti ja salasi ajatuksensa päästäkseen tuon salaisuuden perille.
Ornellä valvoi myöhään sinä iltana. Hän näytti tyyneltä istuessaan siinä pöydän aäressä työskennellen. Hän kutoi villasukkia opettajalle. Hän oli itse saanut tämän tuuman, sillä välistä hän osoitti todellista huolenpitoa vanhusta kohtaan, ja näitä sukkia hän tavallisesti kutoi huolellisen uutterasti mittaillen niitä vastatusten, jotta niistä tulisi sopivat ja yhtä isot. Sinä iltana han sitävastoin työskenteli koneellisesti, välittämättä muusta kuin että saisi ne valmiiksi.
— Ornella! opettaja sanoi äkkiä seuraten ajatuksenjuoksuaan. Sinun pitäisi ennen kaikkea ajatella vaatteiden valmistamista lapselle.
— Ajattelin sitä juuri, tämä vastasi nostamatta päätään; huomenna kun lähden viemään serkkuni kirjettä, ostan torilta vähän kangasta.
Hän siis aikoi lähteä ulkosalle, mutta mihin? Hän ei koskaän ennen ollut puhunut tuosta serkusta eikä sukulaisistaan.
Ja tultuaan ullakkohuoneeseen hän ei heti sammuttanut kynttilää, niin kuin tavallisesti. Silloin opettaja, jonka Ornella luuli vaipuneen uneen, taas sytytti kynttilänsä ja huomasi, ettei kynä eikä mustepullo ollut paikoillaan pöydällä.
Kun Proto seuraavana aamuna tuli tiedustelemaan opettajan vointia, tämä lähetti Ornellan torille ja pyysi miestä viipymään hetkisen. Protolle tämä oli erittäin tervetullutta, hän oli synkän näköinen, ja hänen silmänsä olivät turvoksissa kuin yönsä valvoneella; hänen oli tarve keventää sydäntään.
— Kuulitteko eilen illalla tuota melua? Alan uskoa, että veljeni Gesuino on pahanhengen riivaama — sanon tämän aivan tosissani. En ole taikauskoinen, mutta muistan ne jutut, joita vaimovainajani kertoi. Hän väitti, että kadotettujen sielut harhailevat maan päällä ja asettuvat typerien ihmisten ruumiiseen. Ja nyt alan luulla, että Gesuinoon on siirtynyt tuon isän sielu, jonka hänen omat poikansa murhasivat.
— No niin, mutta miten on teidän laitanne, Proto? Oletteko tekin kenties kadotetun hengen riivaama?