Ulkona seisova Gesuino näytti häikäistyneeltä. Hän oli tullut nähdäkseen Ornellan, ja tuo näky, hänen kasvojensa korea väri, vaaleat hiukset, punaiset kirsikat ja punainen hame, yhä kiihdytti hänen uteliaisuuttaan. Ornellan nauru oli kuin ansa, joka heitettiin hänen kaulaansa ja joka oli vähällä tukahduttaa hänet. Silti hänen kasvonsa säilyttivät ankaran ilmeensä.
— Onko koulunopettaja kotona? hän kysyi salatakseen, että oli tullut siihen naisen vuoksi.
— Eikö teillä ole silmiä päässä? Onhan hän tuolla kaivon takana.
— Onko tarkoituksesi kaataa vesi päälleni? mies huusi ja peräytyi.
Onko se tarkoituksesi?
— Mene siis tiehesi, Ornella huusi röyhkeästi ja heitti hänen päälleen viimeiset pisarat lautaselta. Mies peräytyi kuitenkin yhä tuijottaen tytön silmiin, joka valloittajattarena ihastuneena kesti tuon lumotun katseen. Näin kissat katselevat toisiaan ennen raakamaista kiimaansa.
Opettaja pani merkille tämän, ja toivonvälke tunki hänen sieluunsa.
Jospa Gesuino rakastuisi Ornellaan ja naisi hänet!
Mutta tuo välke sammui pian. Entä lapsi? Eihän voinut jättää Antonion lasta kuin koiranpenikkaa noiden miesten elätettäväksi, eikä voinut riistää lasta äidiltä. Ennen kaikkea ei saanut päästää mielikuvitusta valloilleen eikä sallia tuollaisten ihmisten käydä vaaralliseen leikkiin.
Hän löi olalle Gesuinoa, joka rikoksellisen tavoin painoi päänsä alas.
Opettaja sanoi lyhyesti:
— Luulenpa, että palvelijattareni miellyttää teitä. Mutta muistakaa, että hän on pakana, te sitävastoin uskotte Jumalaan. Ja muistakaa sitäpaitsi eilinen keskustelumme.
Ornella oli vetäytynyt pois ikkunan äärestä ja siirtyi äkkiä jälleen keskelle ankaraa todellisuutta. Kuullessaan opettajan sanat hän ajatteli, että miehet jo tiesivat kaiken hänestä ja äkkiä hänet valtasi häpeäntunne, joka pakotti hänet piiloittautumaan.