Porthanin teos oli myöskin kirjoitettu Lowthin ja Aurivilliuksen maltilliseen henkeen, sillä hän ei halveksinut ajan taiderunoutta kuten Blair ja Herder, mutta osasi siltä antaa täyden arvon kansanrunoudelle. Porthan tahtoi kehittää jälkimäisen runouslajin edellä mainitun kaltaiseksi eikä hän sentähden pitänyt sivistymätöntä luonnollisuutta parhaimpana runoilun edellytyksenä. "Tavallaan voi väittää", hän sanoo, "että raa'at kielet ovat runollisia — kuitenkin rajoituksilla — sillä kun kieli on raakaa, käytetään vertauksia ja kuvia ja on se silloin enemmän aistillista; mutta runollisempaa ei se ole vain senkautta, että se on raakaa. Jonkinlaisen viljelyksen täytyy tulla lisäksi".[141] Näihin sanoihin peittyy ajan syvällinen ristiriitaisuus luonnonihailun ja sivistykseen pyrkimisen välillä.

Ristiriitaisuus, jota Porthan näin koetti sovittaa, ilmeni muillakin aloilla, joilla hän joutui tekemisiin kansanhengen ilmausten kanssa. Sananlaskuista hän sanoo retoorisilla luennoillaan: "Kansan sentenssit ovat tuhmia (plumpa) ja niitä sanotaan sananlaskuiksi. Niillä on alhainen muoto ja eivät sovi mihinkään puheeseen".[142] Kuitenkin keräsi hän niitä samoin kuin runojakin innokkaasti ja kehotti muita tekemään samoin. Eräässä hänen paperissaan on seuraava mietelmä: "Sananlaskut ovat elinohjeita, jotka kokemus ja terve järki on saattanut kansassa yleiseen käytäntöön; ne ovat voittaneet sääntöjen arvon, niihin vedotaan periaatteina, ne menevät perintönä jälkeläisille, ja paitsi sitä hyötyä, jonka ne tarjoovat kielen ja sen puheenparsien, tavan oppimiseksi, antavat ne tiedon kansan älystä, tietomäärästä ja luonteesta".[143] Vaikka näiltä Porthanin mielestä puuttui kaikki taiteellinen arvo, olivat ne kuitenkin tärkeitä kansan hengen tuntemiseksi sekä Porthanin omaan aikaan että muinaisina aikoina. Ja samoinkuin runojen keruussa Porthanilla oli edeltäjiä, jotka osasivat niille antaa arvoa, niin tässäkin. Lencquistin papereissa on myöskin arvostelu sananlaskujen merkityksestä. "Niitä voi pitää arvoisan muinaisuuden jättäminä muistomerkkeinä, siitä miten se on ajatellut visseistä ihmiselämän oloista sekä siitä tavasta, jolla se on esittänyt ajatuksensa. Muutamat ovat vaivautuneet tekemään suuria kokoelmia tuollaisista sananlaskuista muilla kansoilla, sentähden olen minäkin koonnut muutamia suomalaisia".[144]

Kansanrunot ovat paljoa lähempiä kansan sisäisemmän tunne-elämän ilmauksia kuin sananlaskut ja oli siis hyvin ymmärrettävää, että Porthan ne sellaisiksi käsitti. Mutta saattoiko niille antaa historiallista arvoa, kuten Lencquist oli antanut sananlaskuille? Scarin ei sitä ensinkään antanut niille, niistä kun hänen mielestään puuttui selvää totuutta.[145] Bilmark valittelee niinikään, että suomalaiset runot eivät kuvaile esi-isäin urotöitä sodassa eikä merkkitapauksia rauhan aikana, vaan ylistävät ainoastaan muutamia tunnettuja laulajia. Eivätkä ne tunnu aivan vanhoiltakaan.[146] Mutta arvostelu muuttui, kun ruvettiin panemaan enemmän arvoa kansan tapojen ja olojen kuvaukselle historiassa. Jo vuotta jälkeen "De poësi Fennica" sarjan ensi vihon ilmestymisen, ilmaantui Gaddin johdolla väitöskirja, jossa Porthanin vielä julkaisemattomia runoja sekä muilta saatuja samanlaisia otettiin todistukseksi muinaisten suomalaisten historiaan.[147] Ja samoihin aikoihin Ganander koetti runoista selvittää suomalaisten muinaista uskontoa. Silloin oli käsitys niiden sisällön arvosta jo muuttunut. Mutta runojen historiallinen merkitys perustui sitäpaitsi myöskin niiden ikään ja luotettavuuteen.

Runomuodon vanhuus riippuu tietysti siitä tavasta, jolla runo säilyy kulkiessaan suusta suuhun. Kootessaan erilaisia runotoisintoja oli Porthan saanut selvän käsityksen niiden leviämistavasta ja lausuu sen johdosta niiden laulajista: "Koska ovat pakotetut luottamaan pelkkään muistiin, ei ole oudoksuttavaa, että he taitavat laulut enemmän tahi vähemmän täydellisinä, sen mukaan kuin heillä on parempi tahi huonompi muisti; toiset panevat niihin muuta lisää, ottavat pois, silpovat niitä, pistävät sanoja väliin, muuttavat, vaikka kustakin omat runot näyttävät kokonaisilta, oikeilta ja turmeltumattomilta, kukaan kun ei tahallaan uskalla niitä muuttaa tahi turmella".[148] Mutta kaikissa on sama sisällys ja samat pääpiirteet ja useampia toisintoja toisiinsa vertaamalla voi saada niistä oikeat ja täydet laulut. Porthan sanoo niin tehneensä käyttämällä kritiikin sääntöjä apunaan.[149]

Runotutkimusten kautta Porthan siis sai käsityksen traditioonin luonteesta, sellaisena kuin se esiintyi kansanrunoissa. Siinä suhteessa hän erosi muista ajan muinaisuuden tutkijoista eri Europan maissa, jotka enimmäkseen olivat muodostaneet käsityksensä traditioonista keskiajan käsikirjoitusten avulla tarkaten niiden eri toisintoja. — Oli luonnollista, että Porthanin saama käsitys vaikutti hänen arvosteluunsa muista historiallisen traditioonin muodoista.

Porthan koetti kuitenkin toistakin tietä päästä selville suomalaisten kansanrunojen iästä — hän vertasi niitä muitten kansain runoihin. Ensimäisessä kirjoituksensa osassa hän vertaa näitä runoja heprealaisiin ja osottaa niissä olevan paljon yhtäläisyyttä itämaisen runouden kanssa. Tällainen käsitys oli yhteydessä Porthanin silloisen mielipiteen kanssa suomen kielen ja kansan alkuperästä, josta tuonnempana puhun. Samaa ajatteli Gothenius Ossianin lauluista. — Samana vuonna kuin viimeinen osa Porthanin väitöskirjasarjaa ilmestyi, luuli tutkijamme huomanneensa suomalaisten runojen olevan samaa juurta venäläisten kansanlaulujen kanssa vedoten siihen kuvaukseen jälkimäisistä, joka tavataan Cheraskoffin teoksessa Combat de Tzesme. Karjalaisia itkuja piti Porthan venäläisten ja suomalaisten runojen välimuotona.[150] Myöhemmin hän sitten viittaa niihin vaikutuksiin, joita suomalaiset runot ja samalla suomalaiset käsitteet olivat saaneet Ruotsista päin, vieläpä sen kautta roomalaisilta ja kreikkalaisilta asti.[151] Tässä suhteessa Porthan käsitteli runoja samanlaisten kriitillisten periaatteitten mukaan kuin muitakin lähteitä. Mutta toiselta puolen hän ei ole milloinkaan siteerannut noita runolähteitään tarkemmin, ei ole maininnut, miltä seudulta hän ne on saanut j.n.e. Hän kohtelee niitä kuten suullisia huhujakin, joista hän niinikään ei tee koskaan tarkempaa selkoa. Hän konstrueeraa kyllä kritiikin sääntöjen mukaan runojen alkumuodon, mutta ei mainitse eri toisintojen muotoa.

Huolimatta runojen vaihtelevaisuudesta ja epävarmasta iästä on Porthan toisinaan sentään vedonnut niihin esittäessään historiallisia tosiasioita. Hän on vedonnut runoon Väinämöisen veneen valituksesta todisteena suomalaisten merirosvouksesta arvellen, ettei runo eikä siinä mainittu tapa käydä merisotia voi perustua kristillisen ajan traditiooneihin.[152] Tämän menettelyn käsittää hyvin, kun muistaa, että Porthan arveli runojen pääpiirteissään säilyvän samanlaisina, vaikka sivuseikat niissä muuttuvat. Mutta harvoin on Porthan runoja käyttänyt todistuskappaleina. Niiden sisällöllisestä arvosta lausuu hän kerran: "Sen (kansan) vanhoista lauluista on vähän valoa saatavana; vanhimmat, jotka ovat tulleet meille asti epäilemättä hyvin silvottuina ja muutettuina, sisältävät vain mystillisiä runoja ja hourivan taikauskon unia".[153] Vaikka Porthan siis tunsi kansanrunojen merkityksen kansanhengen ilmaisijana, ei hän ole niitä historiallisessa esityksessään käyttänyt muuta kuin nimeksi. Osaksi tämä seikka johtui niiden iän epämääräisyydestä, mutta etupäässä lienee ollut syynä siihen se, että Porthan ei koskettele esityksissään itse kansanhenkeä sellaisenaan.

"De poësi Fennica" ei milloinkaan täydelleen valmistunut. Siitä ilmestyi viisi osaa, mutta julkaiseminen keskeytyi vuonna 1778 Porthanin ulkomaanmatkan tähden. Vielä samana vuonna puuhasi Porthan kuitenkin siihen jatkoa ja myöhemmin hän lupasi lopettaa sen kevätlukukaudeksi 1782.[154] Mutta uusi hanke tuli väliin. Tänä vuonna ilmestyi näet kahdessa osassa "De superstitione veterum Fennorum theoretica et practica" ja siinä tuli käytetyksi osa Porthanin ensinmainittuun sarjaan aijotuista aineksista.[155] Sitäpaitsi alkoi Porthanin huomio kääntyä näinä aikoina muille aloille. Kuitenkin aikoi tutkijamme vielä viimeisinä elinvuosinaan valmistaa tuon ensimäisen suuremman teoksensa, mutta kuolema silloin teki hänen aikeensa turhiksi.[156]

IV.

Porthan oli paljoa ennen joutunut etupäässä historiallisten tutkimusten alalle. Kansanrunojen ja sananlaskujen kokoileminen oli ollut vain yhtenä osana siitä kokoilemisharrastuksesta, joka 1770 vaiheilla ilmenee maassamme. Se kohdistui kaikkeen, jonka huomattiin olevan yhteydessä Suomen maan ja kansan kanssa ja sen historialliset muistot ensi sijassa vetivät mieliä puoleensa. Tällainen kokoilemishalu oli omituinen Ruotsillekin ja kaikissa valtakunnan osissa syntyi kokoilijoita.