— Tytöllä on siis isäkin, sanoi suutari.
— Preivistä päättäen, tietomiehiä, lisäsi räätäli.
— Ihmeellistä tosin on tämä kaikki, lausui isäntä, mutta niinkuin se on, niin se on; mennään nyt suurukselle. Ja väki keräytyi honkapöydän ympärille; lapset saivat osansa suurehkolle tuolille laitetuksi. Mari taas sai ruokaa käteensä. — Ja niin se adventtiaamu Pynnöläisille valkeni.
Nyt aamiaisen päätyttyä oli enempiin toimiin ryhdyttävä. Päätökseksi tuli, että rovastille oli kuolon sanoma vietävä ja vaivaishoidolle tytöstä ilmoitettava. Mutta kukapa puoltatoista peninkulmaa näin huonolla kelillä, tuiskujen seassa, polttavassa pakkasessa ottaisi mennäksensä? Kukas muu, kuin vanha pyssymies ja suksiniekka räätäli? Ja hän sen tekikin, pian seisoi hän sivakoilla suksillaan ja laski kinosten poikki seurakunnan kirkkoa kohden. Muassa oli hänellä tuo rasia sisällyksineen. Tuskin vielä oli talvis-ilta hämärällään ennättänyt pari hetkeä leikityttää Pohjolan lapsille "lymysillä olemista", kun räätäli jo oli hikisenä ja punottavana Pynnölän pirtissä. Hän ei ollut sellaisia räätäliä, joissa ei ole kuin luu ja nahka sekä ulospäin pistävät poskiluut, hän oli terveennäköinen ukontynkä, joka usein liikkui ulko-ilmassa, kesällä kalanpyydyksineen, talvella pyssyineen.
Hän se nytkin oli vain pilanpäiten kiitänyt kolme peninkulmaa ja toi tietoja kirkolta sanoen: Terveisiä kirkosta.
— Kiitoksia, kiitoksia, kuului monesta suusta, ja emäntä lisäsi:
— Mitäs kirkkoon kuului?
— Hyvää vaan, maisteri oli saarnassa.
— Mikäs oli tästi, kysyi suutari.
— Kukas olet? vastasi kirkkomies.