Georg seisoi hiljaa salinlattialla eikä sanonut edes hyvää päivää, vaan tarkasteli tulijaa sellaisella ennustavalla varmuudella, joka osoittaa kykenemättömyyttä hillitsemään liian ilmeisiä mielenpurkauksia.
Tämä iloisen ja poikamaisen itsekkäisyyden ilmiö näytti kamreerille valmistavan sekoittamatonta nautintoa. Hän hieman hymyili kuivaan, pilkalliseen tapaansa eikä pitänyt mitään kiirettä.
"Etkös sinä tervehdi, pallero", huomautti hän.
Georg meni ja kumarsi tottelevaisesti. Mutta kysyvä katse silmissään hän hymyili vain omien aavistuksiensa toteutumisen varmuudesta.
Silloin katsoi Gösta setä piinanneensa jo kylliksi suosikkiaan ja nosti eteisen nurkasta jotain, jonka hän vei mukanaan sisälle.
Verkalleen ja juhlallisesti hän astui ovesta sisään ja piti kädessään kahta pakettia, joista toinen oli pieni ja toinen suurempi. Pienempi paketti annettiin kättä suudellen talon rouvalle ja isompi jäi salinpöydälle, jossa se avattiin ja sisällys tarkastettiin, joka muuttikin rauhaisen jouluilon mitä huimimmaksi juhlariemuksi. Kuten sanottu, Gösta setä oli nuorimies, jolla oli varaa ostaa mitä hyvänsä. Kumminkin sai Georg tällä kertaa kokemuksestaan sellaisen käsityksen hänestä. Kaikki ne toiveet, jotka voivat sisältyä lapsen rohkeimpiin unelmiin, löytyivät koottuina siihen isompaan pakettiin. Siellä oli niin paljon aina isommasta lahjasta houkutteleviin makeisiin saakka, että Georg oikeen veti henkeään ikäänkuin tuntien itsensä petetyksi, kun kaikki jaettava loppui. Kaikkein viimeiseksi otti Gösta setä esille pullon konjakkia, parasta lajia, ja antoi sen suosikilleen isälle jätettäväksi.
"Sinähän et vielä juo konjakkia, mullikkani", lisäsi hän varmuuden vuoksi.
Sehän oli erittäin arvokas ja merkillinen uutuus, että Gösta Wickner antoi joululahjoja. Se tosin kuului asiaan, että Georg odotti makeisia, mutta koko pakettien jako kävi niin kodikkaasti, että molemmat Bob ja Anna tulivat aivan haltioihinsa. Bob otti tuon toimituksen onnen pyyteitten odottamattomana lisänä, jonka tämä joulu oli nyt hänelle lahjoittanut. Sydämellisellä liikutuksella hän vastaanotti uskollisen ystävyyden tunteen, jota äskeinen tapahtuma vielä vahvisti niin huomattavasti. Voi olla mahdollista, että hän suurenteli sen merkitystä ja nautti omasta liioittelustaan yhtä paljon kuin todellisuudestakin. Mutta se ei estänyt häntä samalla kertaa tuntemasta tuskaista pistoa sydämessään ja hän tahtomattaankin alkoi kärsimättömästi odottaa sen loppua. Ehkä se vaikuttikin, että Gösta Wickner niin pian meni työhuoneeseen, jossa teetarjotin sitruunineen ja korkeine lasineen jo odotteli sopivana aamupäiväjuomana tarjottavaksi.
Jos oli jotain itsekästä siinä järjestyksessä, niin sitä ei kukaan huomannut ja kaikkein vähemmin Robert Flodin itse, joka ajatuksissaan hymyillen tarjosi ystävälleen parhaamman tuolinsa.
Gösta Wickner vajosi siihen tyytyväisellä mielentyyneydellä ja katseli mieltymyksen hymy silmissään teehöyryä, joka kohosi laseista. Hän näytti mieheltä, joka ei voi ketään häiritä, joka vain mielihyvän tunteesta siinä ojenteli pitkiä jalkojaan.