Hän hymyili vastatessaan:
"Minä en usko mihinkään yleiskeinoihin."
Kun oli kysymys sellaisista ihmisistä, joista hän piti voi Robert Flodin olla jokseenkin terävänäköinen. Hän ei antanut ystävänsä johtaa itseään harhaan pilanteolla eikä hillityllä käytöksellään. Kuinka heikko tuo punehdus hänen kasvoissaan olikaan, oli Bob Flodin kumminkin huomannut sen. Hän aavisti ystävällä olevan jotain salattavaa. Ja kun hän ei voinut ymmärtää syytä, tahtoi hän koettaa järkyttää sitä luoksepääsemätöntä suojusta, jonka taakse ystävä aina vetäytyi. Hän kysyi senvuoksi jotenkin terävällä äänellä:
"Luuletko sinä, että ihminen voi koko elämänsä olla tyytyväinen viettämällä päivät konttooripöydän ääressä, illat vieraiden seurassa ja olla loput aikoja aivan yksin?"
Ja ikäänkuin peläten sanansa liian karkeasti koskeneen ystäväänsä lisäsi vielä:
"Sinullahan on kyllä meidän seuramme, mutta…"
Hän oli ajatellut sanoa: "Sehän ei voi mitenkään riittää." Mutta sitten hän ajatteli, että tällainen lisäys mahdollisesti voitaisiin tulkita epähienoksi ja hän vaikeni senvuoksi. Mutta sydämellisellä ystävyydellä taputti hän sensijaan ystävänsä päätä kävellessään tuolin ohi, jossa tämä istui, ja asettui senjälkeen akkunan pieleen aivan neuvotonna katselemaan lumipeitteisten kattojen yli epämääräiseen etäisyyteen.
Ei ole helppo sanoa, mikä nyt sai monivuotisen vaitiolon katkeamaan. Mutta voi olla hetkiä, jolloin keskustelu muodostuu ikäänkuin vyöryväksi lumipalloksi, joka ottaa kaikki mukaansa. Ehkä heitä ympäröivä pyhäisen juhlapäivän ilmapiiri lämmitti heidän uskollisuudentunteensa. Oli niin hiljaista matotetussa huoneessa, jossa korkeat kirjahyllyt kohosivat pitkin seiniä ja joissa uutimet ja pehmeät huonekalut tekivät sen niin kodikkaaksi ja lämpöiseksi. Siellä henkäili niin vilpitön lämpö sen ihmisen sydämestä, joka oli painanut leimansa tähän huoneeseen ja sen vaatimattomiin taideteoksiin ja vaimon ja pojan valokuviin, joita oli kaikissa mahdollisissa paikoissa. Robert Flodin näytti sitäpaitsi tällä hetkellä niin katuvaiselta ja nöyrältä, senvuoksi, että hän luuli tahtomattaankin olleensa tunkeileva, ja hänen kätensä, jolla hän silitti ystävänsä hiuksia, oli ollut niin pehmeä ja hellä kuin naisen.
"Meidän välillämme ei tarvitse olla mitään salaisuuksia. Minä voin hyvin kernaasti sanoa sinulle syyn", sanoi Gösta Wickner lopulta. Hän kutristi silmiään ikäänkuin olisi ajatellut jotain vaikeaa problemia ja puhalteli paksuja savupilviä ympärilleen.
Bob kääntyi äkkiä ympäri ja hänen kasvonsa saivat jännitetyn piirteen.