Tukholmassa syyskuussa 1898.
Gustaf af Geijerstam.
JOHDATUS
I.
Minä tahdon alkaa tämän romaanin muutamasta avioliitosta kertomalla erään kertomuksen aviomiehen nuoruudesta, ja minä teen sen senvuoksi, että ilman tätä kertomusta kukaan ei voi ymmärtää minun sankarini omituisuuksia ja luonnetta.
Hänen elämänsä oli, niinkuin monen muunkin, taistelua niitten voimien välillä, jotka pyrkivät samalla kertaa hävittämään ja säilyttämään.
Robert Flodinilla oli nuorena pyöreät ja leikilliset, punahkot ja eloisat kasvot, sointuva nauru, ja hän oli täysi leikillisiä kujeita ja iloisia kertomuksia. Mihin vain hän tuli, oli ilo ylimmillään, niin, ilo melkein tahtoi kohottaa kattoa, kun Rob Flodin tuli lauluineen. Hän oli pieni ja pyöreä pahjus, ja häntä kutsuttiinkin tavallisesti toverien kesken Upsalassa pikku Bobiksi.
Hänen silmänsä vain eivät tahtoneet oikeen soveltua hänen ylen iloiseen ulkomuotoonsa. Sillä pikku Bobin silmät olivat surumieliset. Mutta hyvin harvoin kukaan kiinnitti huomiota hänen silmiinsä. Osittain ihmiset vähän välittävät siitä, mikä voi häiritä heidän huviaan. Osaksi vajosivat nuo surumieliset silmät aina syvälle Bobin päähän, kun hän nauroi. Ja se tapahtui, kuten me jo voimme ymmärtää, hyvin usein.
Pikku Bob ei puhunut aina niin paljon, mutta hän näytti niin iloiselta, että hänen ilonsa tarttui, ja hän lauloi lauluja tavalla, joten ei kukaan muu voinut. Hän lauloi vanhoja ja uusia lauluja ja kaikki laulut muuttuivat uusiksi kun hän niitä lauloi. Bob lauloi koko viattoman sielunsa lauluissaan ja kaikki jurot, kylmäsydämiset, tyhjät ja kuivat ihmiset tulivat iloisiksi kuin lapset, kun he kuulivat hänen laulavan.
Jos Bob ylimalkaan olisi ymmärtänyt käyttää hyväkseen muita ihmisiä, olisi hänellä ollut kultakaivos lauluissaan. Ne olisivat helposti avanneet hänelle valoisan tulevaisuuden, ja rikkaitten ja vaikutusvaltaisten miesten ovet olisivat olleet yhtä avoimia hänelle kuin ystävien sydämetkin. Mutta pikku Bobilla oli sensiaan omituisuus, josta hän ei koskaan päässyt. Hän ei voinut olla oma itsensä muualla kuin hyvien toverien piirissä ja tarvittiin vain, että tuli yksi ainoa henkilö, jota hän ei joko tuntenut eli joka tuntui hänestä hiukankaan epämiellyttävältä tai ainoastaan vieraalta, niin Bob vaikeni kerrassaan ja laulaminen oli hänelle yhtä mahdotointa kuin puhua hepreaa tai lukea Virgiliusta ulkomuistista. Bob sanoi, että hän vaikeni tahtomattaan, kun huoneessa oli vain joku henkilö, joka vaikutti kylmähkösti häneen. Ja mitä hän tarkoitti tuolla orakelikielellä, sitä hän ei koskaan voinut selittää.