X.
Itse asiassa ei ollut vähintäkään ihmeellistä, että Gösta Wickner tuli herra ja rouva Flodinin luo päivälliselle, vaikka talon isäntä oli poissa. Olihan se tapahtunut jonkun kerran ennenkin, eikä siinä ollut talonväki paremmin kuin vieraskaan huomannut mitään ihmeteltävää.
Viime aikoina oli sitäpaitsi tapahtunut se kumma, että Anna ja Bob tunsivat itsensä mitä iloisimmiksi niinä päivinä, joina he saivat tavata Gösta Wickneria. Hänen läsnäolonsa näytti karkoittavan ne sairaloiset mielikuvitukset, jotka koskivat heitä itseään ja aviopuolisoiden välit olivat niinä päivinä ennallaan. He muuttuivat luonnollisiksi, sopusointuisiksi ja helliksi toisilleen niinkuin ennenkin. Niin, jopa eräänä iltana kestailtuaan ravintolassa Göstan kanssa Bob pysähytti Annan keskellä katua suudellakseen häntä ja jatkoi senjälkeen matkaansa sanoen samassa sydämellisen iloisena:
"Eihän se mitään ole, Anna. Eihän se ole kerrassaan mitään."
Myöskin vaikutti siihen se seikka, että Gösta Wickner puolestaan oli melkein unohtanut kaikki, mitä hän oli Bobille salaisuutena kertonut nuoruutensa tunteista Anna rouvaan. Sitäkin selvempää oli, ettei Göstalla ollut eikä voinut olla vähintäkään aavistusta ystäviensä murtuneista väleistä. Kerran hän oli sitä seuraavalla viikolla tavannut Bobin yksinään ja silloin hän oli sanonut: "Sinähän muistanet, mitä olet luvannut, etkä kerro vaimollesi?" "Mitä?" sanoi Bob hänelle tavattoman oudolla maltillisuudella. "Niin, luonnollisesti sitä, jonka minä kerroin sinulle jouluna." "En sanaakaan! Minähän olen luvannut", vastasi Bob häikäilemättä. Tämän hetken perästä rauhoittui Gösta Wickner. Sillä kun muuten totuutta rakastava henkilö joskus on pakoitettu valehtelemaan, tekee hän sen niin vakuuttavasti, että ei kukaan voi epäillä.
Senvuoksi Gösta Wickner tunsi itsensä hyvin rauhalliseksi lähtiessään päivälliselle kahden kesken Anna rouvan kanssa ja Anna taas puolestaan olisi mitä vakuuttavimmin kieltänyt, että siinä olisi ollut mitään erityistä, jos sitä olisi kysynyt häneltä. Juuri tänään hän kuitenkin huomasi erikoisen merkitsevää siinä salaisuudessa. Hän tunsi viekoittelevaa ajatuksessa saada vieraita omin päinsä, joista Bob ei tietänyt. Hän nautti vapaudestaan, mitävarten hän ei sitten nauttisi omasta vapaudestaan ja käyttäisi sitä hyväkseen? Anna rouva tunsi aivan erikoisen vapauden halun virtailevan tänään itsessään ja hän nautti täysin siemauksin siitä, että hän oli nyt vain itse oma neuvojansa. Sitäpaitsi ei hän ennen päivällistä ehtinyt juuri ajatella muuta. Ensin oli Georg laitettava siistiksi ja sitten pöytä katettava hienoimmilla pöytäliinoilla ja kauneimmilla astioilla. Ja lopuksi oli Annan laitettava itsensä hienoksi.
Siihen tarvittiin enimmän aikaa. Sillä hän pukeutui itse uuteen, harmajaan, hyvin istuvaan kävelypukuun ja liiviin, jossa oli suuret ja uhkeat napit. Anna rouva ei koskaan nauttinut mielestään muusta niin paljon, kuin uusista puvuistaan. Hän tunsi itsensä niin hienoksi ja yhtä nuoreksi kuin hänen uusi, käyttämätön pukunsakin oli. Kaikki vanha, ikävä ja vähäpätöinen heitettiin pois kuin vanha pukukin, ja hän itse oli kerrassaan nuori ja iloinen, ja hän tunsi elämän hymyilevän itselleen. Hän tunsi ikäänkuin muuttaneensa takaisin omiin neitsyyspäiviinsä, kun hän käveleskeli uneksien ja vuotteli jotain erikoista tapahtuvaksi. Hän sitoi mustalla samettinauhalla metaljongin kaulaansa. Kapea musta samettinauha, joka upposi hieman kuulakan valkeaan ihoon. Metaljongissa oli Bobin valokuva ja Anna rouva oli niin riemastuksissaan, että hän suuteli koristetta ennekuin hän sitoi sen kaulaansa.
Kepein, joustavin askelin meni hän saliin ja siellä seisoi jo Gösta
Wickner myhäillen hänelle.
Anna rouva tunsi kasvojensa punehtuvan vain siitä yllätyksestä, että hän niin äkkiarvaamatta sai nähdä vieraansa. Hän kiiruhti pudistamaan hänen kättään.
"Oletteko jo tullut?"