Bob tunsi tuon vastauksen omituisella tavalla koskevan kipeästi itseensä. Hän tunsi aina unohtaneen poikansa, tuskin tunsi häntä, ja lapsi nyt avoimella tavallaan soimasi häntä siitä.
Mutta Georg oli jo ruvennut ajattelemaan muuta.
"Miksei äiti nyt ole koskaan kotona?" kysyi hän.
Kysymys vaikutti Bobiin kuin ankara korvapuusti. Hän suuteli lasta kätkeäkseen tältä kyyneleitään, jotka pulpahtivat hänen silmiinsä, pisti pojan ovesta sisään ja pyysi hänen mennä nukkumaan. Senjälkeen hän nousi ylös ja sulki oven kahteen lukkoon, jottei kukaan voisi päästä näkemään kuinka kuohuksissa hänen mielensä oli.
Hänet valtasi uusi ajatus. Hänen vaimonsa alkaa unohtaa lastaan. Hän ei leiki enää pojan kanssa kuten ennen, hän tuli niin pian kärsimättömäksi kuin tämä pyysi hänen apuaan ja lähetti hänet aina lastenkamariin.
Oliko todellakin aina ollut niin, myöskin silloin kun hän toisinaan leikki pojan kanssa, hemmotteli häntä ja oli iloinen häntä hienosti vaatettaessaan?
Heidän keskinäinen rakkautensa, vieraat ystävyyssuhteet, huvit, henkiset harrastukset — kaikki tuo oli täyttänyt heidän elämänsä niin, ettei siellä ollut sijaa heidän omalle lapselleen, joka sai kasvaa palvelijain seurassa.
Siinä on syy heidän onnettomaan elämäänsä, ajatteli Bob ja päätti tarmokkaasti puhua siitä Annan kanssa. Kaikki muuttuisi toisin, ajatteli hän. Täytyy — — —
Bob puhui myöskin Annalle asiasta. Mutta se ei tullut kumminkaan paremmaksi. Hänen vaimonsa selitti niin jyrkästi kaikki, mitä hän esitti, tyhjiksi houreiksi ja luulotteluiksi, että Bobin täytyi lopulta myöntää Annan olevan oikeassa ja hänen itsensä väärässä.
Rauhallisemmaksi hän ei tullut kumminkaan. Vaimonsa sanoissa hän oli tuntenut hänen kylmyytensä.