"Sinähän tiedät sen itse, Bob. Meidän välimme ei voi tulla sellaiseksi, kuin se ennen on ollut."
"Mitä sinä tarkoitat?" kuului Bobin äänellä.
Sitten kuuli hän oman äänensä:
"Minä olen toisen, Bob. Minä en ole enää sinun."
He istuivat laiturin matalalla penkillä, jonka alla vielä vesi loiskahteli höyrylaivan viimeisistä aalloista, kun Anna rouva sanoi nuo sanat. Bob ei liikahtanut, kun hänen vaimonsa oli ne sanonut. Hän istui vaan vielä hieman enemmän kokoonlyhistyneenä ikäänkuin häntä olisi lyöty aivan liian kovasti. Ja Anna tunsi vain jotain säälin tapaista, joka ehken oli livahtanut hänen sielunsa läpi. Mutta hän ei tiennyt siitä. Hän kuuli vain, että hän itse alkoi puhua ja hän luuli puhuneensa kauvan. Sitten havahtui hän tuosta hirmuisesta jännityksestä, jossa hän oli ollut ja hän tiesi istuvansa siellä yksinään Bobin kanssa ja oli ajatellut vaan kaikkityyni. Mitä Gösta sanoi? oli hänen ensimäinen ajatuksensa. Mitä Gösta sanoo?
Hän nousi ja meni tämän ajatuksen valtaamana sisälle, eikä Bob pidättänyt häntä.
Bob istui siellä laiturilla paikallaan ja tunsi itsensä omituisen hävyttömällä tavalla rauhalliseksi. Hän otti hatun päästään ja koetti vetää keuhkonsa täyteen ilmaa. Mutta se ei tahtonut onnistua. Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Sitä hän ei tiennyt. Hän luhistui vaan jälleen kokoon ja kuuli kuin unissaan ihmeellistä huminaa, joka mahtoi tulla lyhyessä kesäunessaan itseään tuudittelevista puista.
Bob istui ja huomasi kaikki ympärillään. Hänen tuskansa vielä ikäänkuin nukkuivat. Hän näki jonkun ryömivän eteenpäin hänen jalkojensa vieressä. Bob kumartui katsomaan ja näki korpisammakon vitkalleen kömpivän eteenpäin yökasteesta kostuneilla laudoilla. Hän käänsi sitä jalallaan ja huomasi sen olevan vatsan alta vaaleamman, päästi sen jälleen menemään seuraten sen liikkeitä sellaisella tarkkuudella ikäänkuin tuo pieni eläin olisi hänessä herättänyt suurinta mielenkiintoa. Sammakko istui rauhassa ja ikäänkuin imien kosteutta vedestä.
Bob istui katsellen sitä puolittain horroksissa kunnes hän äkkiä tunsi pistävää tunnetta sydämessään, joka teki oikeen kipeää. Silloin tuli hän ajatelleeksi, että hän oli yksin. Hän huudahti ääneensä: "Anna!" Mutta sen sanottuaan takertui ääni kurkkuun ja tukahdutetun nyyhkytyksen pulpahdus kohautti hänen rintaansa.
Silloin Bob nousi. Häntä paleli niin että hampaat kalisivat suussa. Hoippuen kuin juopunut hän meni suoraan huoneeseensa, heittäytyi vaatteissaan sohvalle ja vaipui silmänräpäyksessä hyvin raskaasti syvään horroksiin.