Näytti siltä kuin poika olisi kauvan hillinnyt itseään. Sillä hän lyhistyi kokoon ikäänkuin hänen ei olisi kauvemmin tarvinnut pitää itseään suorana ja purskahti samassa itkuun. Se oli lapsen vilpitöntä, katkeraa itkua, ilman ajateltua teeskentelyä ja itsensä hillitsemistä.
"Kyllä", sanoi hän nyyhkyttäen.
Silloin otti Bob pojan luokseen ja alkoi puhua rauhoittaakseen häntä.
"Miks'et sinä sitä sitten ole ennemmin sanonut?" sanoi hän.
"Minä en ole tohtinut", nyyhkytti poika.
"Miks'ei?"
"Minä näin, että sinä olit niin vihassa äidille."
"Näitkö sinä? Kuinka sinä voit sitä nähdä?"
"Minä näin, kun äiti oli kotona. Ja kun hän oli poissa, minä ymmärsin, että hänen vuokseen sinä näytit aina niin vihaselta."
"Näytinkö minä vihaselta?" kysyi Bob.