Tämä kertomus alkaa eräästä jouluaamusta 90 luvun alussa, kun kuninkaallisen kirjaston amanuenssi filosofian tohtori Robert Flodin pukeutui toalettinsa ääressä.
Menneen päivän muisto —- itse jouluaaton — lempeä, valoisa mieliala täytti hänet vieläkin kokonaan. Hän kiinnitti hyvin huolella kaulaliinaansa neulan, jonka hänen vaimonsa oli hänelle joululahjaksi antanut, lukemattomien paperien sisään käärittynä ja johon oli melkein kilo villalankaa ympäri keritty. Hänen silmänsä kostuivat, kun hän tarkasteli tuota pientä koristetta, jonka aito helmi loisti hänelle peilistä kuin kyyhkysen silmä. Se oli hänen oma ja hän ajatteli sitä koettaessaan sitä mustaan kaulahuiviinsa. Kyyhkysen silmä, ajatteli hän, ei senvuoksi, että hän oikeastaan tiesi, miltä sellainen todellisuudessa näytti, vaan senvuoksi, että hän oli tottunut ajatuksissaan kyyhkyseen liittämään jotain valoisaa, hyväntekevää ja viatonta.
Sitten hän kääntyi ja katsoi avoimesta ovesta koko huoneiston läpi. Hänestä kaikki tuntui juhlallisilta, melkein kunnioitustaherättäviltä jokainen esine hänestä näytti. Vierashuone tauluineen ja korkeine lamppuineen, sohvapöytä tummanvihreine pöytävaatteineen ja pianiino kukkaisvaaseineen, joista ruusut pitkävartisina sydäntalvella esiin pistivät, kaikki tuo, joka oli hänelle niin tuttua ja monasti näytti hänestä mitättömältä ja kovin jokapäiväiseltä, loisti tänä päivänä sellaisessa valossa, joka ei voinut tulla yksinomaan talviauringosta. Aurinko paistoi nimittäin sisään ja sen säteet kohtasivat kuusta, joka oli kaunistettu lukemattomilla välkkyvillä koristeilla ja värivivahduksilla, ja joka levitteli oksiaan muistuttaen riikinkukon pyrstön väriloistoista uhkeutta.
Ei, se ei voi olla aurinko, joka vaikutti kaiken tämän. Se oli kodin onni, jota ei kukaan voinut lähestyä tuntematta jotain vaikutusta siitä, jota kahden ihmisen sopusointuisuus voi muillekin jakaa. Se oli perheen suuren juhlan onni, jonka symboli loistaa lukemattomissa väreissä, lämmittää omalla ruoallaan ja juomallaan, tarjoo ajatuksensa lahjoissa, joita tuhlaten sataa perheen jäsenille ylöllisenä hyväilyinä.
Tohtori seisoi avoimessa ovessaan, tunsi kaikkea tätä ja kuuli etempää vaimonsa äänen joka lakkaamatta katkesi ja sekaantui helisevään pojan ääneen, joka vavahteli ilosta ja mieltymyksestä. — Robert Flodin oli vähällä mennä kynnyksen yli ja yhdistyä tuohon iloiseen ryhmään, jonka hän oli näkevinään silmissään. Mutta hän otti askeleen taapäin ja seisahtui.
Se ei kumminkaan ollut päättämättömyyttä. Sitä se ei ollut, koskei mikään estänyt häntä menemästä sisälle ja läsnäolollaan kohottamasta iloa kaksinkertaiseksi lastenkamarissa, josta äänet kuuluivat. Tohtori tunsi hyvin yksinkertaisesti itsensä liian rikkaaksi voidakseen edes mennä perheensä luo. Tehdäkseen jotain joka vastaisi tuota pyhäistä rauhaa, joka täytti hänet itsensä, sulki hän ovensa ja istuutui matalalle tuolille akkunan pieleen, josta hän voi nähdä sinisen taivaan ja huurteesta kimaltelevia puiden latvoja Humlepuistossa.
Hän istui siinä kauvan ja tunne soi kummallisena lauluna hänen sielussaan. Se liikkui samassa tahdissa sen mielialan kanssa, joka täytti hänen sydämensä, ja muodostui hymniksi, jonka sävelen hän kuuli sanojen jäädessä yhtä muodottomiksi kuin hänen mielialansakin oli. Mutta sillävälin kuin sanat eivät osuneet hänen huulilleen, vierähtivät sensijaan onnenkyyneleet kostuttaen hänen silmänsä.
Robert Flodin istui joulupäivän aamuna ja itki onnensa autuutta omassa huoneessaan.
Mutta istuessaan siellä heräsi hänessä muisto, joka omituisella tavalla murtautui hänen tunnelmiinsa. Hän tuli ajatelleeksi tutkintojuhlaa ja oli näkevinään koko tilaisuuden ja itsensä siellä, kun hän lasi kädessä seisoi ja kertoi tovereilleen kuinka hän oli yksinäinen ja rikkikulunut ihminen, joka kerjäsi vakavaa ymmärrystä osakseen. Kuinka ihmeelliseltä tuntuikaan hänestä tuo kaikki nyt! Hänen täytyi hymyillä sen aikaisille ajatuksille, jolloin hän niin kiihkeästi taisteli tullakseen toimeen oman minänsä kanssa. Hänen oma minänsä! Eikö elämä ollut pidellyt häntä lempeillä käsillä ja antanut hänelle lahjaksi kaikki mitä oli toivonut itselleen. Hän ajatteli vaimoaan, poikaansa, yksinäisinä hetkinään noitten vanhojen ja uusien kirjojen keskellä kirjastossa. Ja hän tahtoi syleillä kaikkia tätä samalla täyteläisellä ja lämpymällä tunteella, joka valtasi hänet tietäessään itsensä onnelliseksi ja voimakkaaksi.
Niin, voimakas! Sehän vasta olikin sana. Ja hän, joka oli yhteenaikaan tuntenut itsensä niin heikoksi koko elämän suhteen, joka näytti hänestä peloittavalta ja pahalta.