"Niinkö sinä häntä nyt suret?"
Mitä hän oli juuri toivonut, näytti hänestä nyt toteutuneen. Sillä Anna ponnahti ylös ja käänsi katseensa häneen.
"Enkö minä surisi omaa lastani?" kysyi hän.
"Kyllä, kyllä", joudutti hän sanomaan hillitäkseen myrskyä. "Mutta ei niin. Minä en uskonut sinun häntä niin surevan."
"Sinä tarkoitat kai senvuoksi, että minä olen aina laiminlyönyt hänet…"
"Sitä sinä et ole tehnyt…"
Hän tunsi mietiskelyä Annan sanoissa. Ja mietiskely täytyy saada pois.
Mistä hinnasta hyvänsä se täytyy saada pois.
"Kyllä, minä olen aina laiminlyönyt hänet ja minä tiedän, ettei hän ole merkinnyt minulle sitä, mitä hänen olisi pitänyt merkitä. Senvuoksi minä suren häntä."
Samoin kuin Bob ennen, niin kuuli Gösta nyt sen syvän alttoäänen hänen puheessaan, jota hän ei ollut kuullut ennen. Siinä oli jotain, jota hän ei voinut ensinkään tuntea. Siinä murtautui esiin jotain, joka oli hänelle aivan vastakkaista. "Caesarin onni!" ajatteli Gösta Wickner ja hänen kasvonsa muuttuivat jäykiksi ja kalpeiksi.
"Jos minä olisin ollut äiti hänelle", sanoi Anna, "jos minä olisin ollut hänen ystävänsä ja hänen hoitajattarensa, hänen paras uskottunsa ja tukensa, jota hän ei olisi voinut koskaan kadottaa, niin silloin minä en olisi surrut häntä niin paljon. Mutta nyt loppui minun elämäni hänessä ja se, mitä minä kerran olen ollut, minä en tule enää koskaan olemaan."