"Usko minua, Anna", sanoi hän. "Kun sinä olet voittanut surusi, voi se olla meille molemmille onneksi."
Anna veti kätensä pois ja katsoi kauhulla häntä.
"Onneksi?" uudisti Anna.
Gösta Wickner kohtasi hänen katseensa, mutta hän ymmärsi väärin sen ilmeen.
"Sinä et voi tuntea sitä nyt niin", sanoi hän. "Mutta kerran sinä vielä ymmärrät minua."
Sitä hän ei suinkaan sanonut pahassa tarkoituksessa. Hän sanoi sen vain osoittaakseen toiveen mahdollisuutta ja hän sanoi sen rauhallisella ja ystävällisellä sävyllä, sellaisella kuin vanhempi tapaa käyttää sairasta ja ärtynyttä lasta hillitessään.
Mutta Annaan vaikutti kaikki tuo kuin kuulumaton julmuus. Anna toivoi hänen sulkevan hänet syliinsä, jakavan hänen surunsa, kuivaavan hänen kyyneleensä antamalla omansa vuotaa, tuntea hänen tunteitaan, kohoutuvan siihen tuskaan, jota vain äiti voi tuntea. Tyhjään hän sai toiveissaan tyytyä. Mitä hän sai, oli sana, joka lohduttaisi häntä, silloin, kun hän ei tarvinnut muuta kuin tuntea itsensä lohduttomaksi saadakseen itkeä kaikki tuskansa. Ja hänet valtasi jäätävä välinpitämättömyys, johon tuo pelontunnekin, joka hänet valtasi aina Göstan läheisyydessä, hukkui kokonaan. Hän nousi ylös ja pusersi esiin vain sanat:
"Sinulle se luonnollisestikin on onni päästä vapaaksi jokaisesta muistosta, joka muistuttaa menneisyyttä."
Gösta Wickner seisoi hänen edessään kasvot kalpeina. Suonet pullistuivat hänen otsassaan ja hänen kasvonsa saivat hillitsemättömän raivon ilmeen, joka kummallisella tavalla kirosi koko miehen olennon ja ulkomuodon.
"Sinä vaadit ehkä, että minunkin pitäisi surra häntä?" sanoi hän jäykästi.