Auringon ja kuun pimenemisestä oli esi-isillämme se luulo, että joku paha heidän kätki ja sulki vankiuteen. Esimerkiksi:
"Louhi Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas
Siitä päivän kiini saapi,
Kuuhuen käsin tavoitti.
Ne kohta kotihin saattoi
Pimeähän Pohjolahan
Kätki kuun kumottamasta,
Kirjarintahan kivehen,
Lauloi päivän paistamasta
Wuorehen teräksisehen.
Kun oli kuun kulettanunna
Sekä päivän saattanunna
Pohjolan kivimäkehen,
Rautaisehen kalliohon,
Jopa valkean varasti,
Tulen Wäinölän tuvilta
Sai tuvat tulettomaksi,
Pirtit valkeattomaksi.
Jo oli yö alinomainen,
Pitkä pilkosen pimeä,
Oli yö Kalevalassa,
Näillä Wäinölän tuvilla,
Sekä tuolla taivahassa
Ukon ilman istumilla."
Muiden seassa pidettiin myös Koi jumalana. Wirolaiset myös palvelivat
"Koit" (Koita) ja "Älmärik" (Hämärää) jumalina. — Muutoin kuuluu ilman
jumalain sekaan vielä "ilman impyet ihanat", "ilman luonnottaret."
Näitä luultiin olevan kolme, syntyneet ukosta seuraavaisesti:
Ukko ilmoinen jumala
Hieroi kahta kämmentänsä
Vasemmassa polven päässä;
Siitä syntyi kolme neittä,
Koko kolme luonnotarta
Raudan ruostehen emoiksi,
Suu sinervän siittäjiksi.
Neidet käydä notkutteli,
Astui immet pilven äärtä
Utarilla uhkuvilla,
Nännillä pakottavilla,
Lypsit maille, lypsit soille,
Lypsit vienoille vesille.
Yksi lypsi mustan maidon,
Wanhempainen neitosia,
Toinen valkean valutti,
Keskinäinen neitosia,
Kolmas puikutti punaisen,
Nuorimpainen neitosia.
Ku on lypsi mustan maidon,
Siitä syntyi melto-rauta,
Ku on valkean valutti,
Siit' on tehtynä teräkset,
Ku on puikutti punaisen,
Siit' on saatu rääky-rauta.
Kal. 9: 39-66.
Ilmassa olevain luonnotarten seassa mainitaan erittäin Ilmatar, joka oli ilman tytär. Hänestä kertoo runo seuraavan, jossa kuvaillaan esi-isäimme luulo maailman luomisestakin:
Olipa impi ilman tyttö,
Kave luonnotar korea,
Piti viikkoista pyhyyttä
Ijän kaiken impeyttä
Ilman pitkillä pihoilla
Tasaisilla tanterilla.
Ikävystyi aikojansa,
Oudostui elämätänsä
Aina yksin ollessansa
Impenä eläessänsä
Ilman pitkillä pihoilla,
Avaroilla autioilla.
Jopa astuiksen alemma,
Laskeusi lainehille
Meren selvälle selälle,
Ulapallen aukealle;
Tuli suuri tuulen puuska,
Idästä vihainen ilma,
Meren kuohuille kohotti,
Lainehille laikahutti.
Tuuli neittä tuuvitteli,
Aalto impeä ajeli
Ympäri selän sinisen,
Laskipäiden lainehien;
Tuuli tuuli kohtuiseksi,
Meri paksuksi panevi.
Kantoi kohtua kovoa,
Watsan täyttä vaikeata
Wuotta seitsemän satoa,
Yhdeksän yrön ikeä,
Eikä synny syntyminen,
Luovu luomatoin sikiö.
Wieri impi veen emona,
Uipi idät, uipi lännet,
Uipi luotehet, etelät,
Uipi kaikki ilman rannat
Tuskissa tulisen synnyn,
Watsan vaivoissa somissa,
Eikä synny syntyminen,
Luovu luomatoin sikiö.
Itkeä hyryttelevi
Sanan virkkoi, noin nimesi:
Woi poloinen päiviäni,
Lapsi kurja kulkuani!
Jo olen joutunut johonki,
Ijäkseni ilman alle,
Tuulen tuuviteltavaksl
Aaltojen ajeltavaksi
Näillä väljillä vesillä,
Lakeilla lainehilla.
— — —
Kului aikoa vähäisen,
Pirahteli pikkaraisen,
Tuli sotka suora lintu,
Lenteä lekuttelevi
Etsien pesän sioa,
Asunmaata arvaellen.
Lenti idät, lenti lännet,
Lenti luotehet, etelät,
Löydä tiloa tuota,
Paikkoa pahintakana,
Kuhun laatisi pesänsä,
Ottaisi olosiansa.
Liitelevi, laatelevi,
Arvelee ajattelevi;
Teenkö tuulehen tupani,
Aalloillen asunsiani;
Tuuli kaatavi tupasen,
Aalto vie asunsiani.
Niin silloin veen emonen,
Ween emonen, ilman impi
Nosti polvea merestä,
Lapaluuta lainehesta
Sotkalle pesän siaksi,
Asunmaaksi armahaksi.
Tuo sotka, sorea lintu
Liiteleikse, laateleikse,
Keksi polven veen emosen
Sinerväisellä merellä,
Luuli heinä-mättähäksi,
Tuoreheksi turpeheksi.
Lentelevi liitelevi,
Päähän polven laskeuvi,
Muni kultaset munansa,
Kuusi kultaisia munoa,
Rautamunan seitsemännen.
Alkoi hautoa munia,
Päätä polven lämmitellä;
Hautoi päivän, hautoi toisen,
Hautoi kohta kolmannenki.
Jopa tuosta veen emonen,
Ween emonen, ilman impi
Tuntevi tulistuvaksi,
Hipiänsä hiiltyväksi.
Luuli polvensa palavan,
Kaikki suonensa sulavan.
Wavahutti polviansa,
Järkytti jäseniänsä,
Munat vierähti vetehen,
Meren aaltohon ajaikse;
Karskahti munat muruiksi,
Katkieli kappaleiksi.
Ei munat mutahan joudu,
Siepalehet veen sekahan,
Muuttuivat munat hyviksi,
Kappalehet kaunoisiksi:
Munasen alanen puoli
Alaseksi maaemäksi,
Munasen yläinen puoli
Yläiseksi taivahaksi,
Yläpuoli ruskeaista
Päivöseksi paistamahan,
Yläpuoli valkeaista
Se kuuksi kumottamahan;
Mi munassa kirjavaista,
Ne tähdiksi taivahalle,
Mi munassa mustukaista,
Nepä ilman pilvilöiksi.
Ajat eellehen menevät,
Wuodet tuota tuonnemmaksi,
Uuden päivän paistaessa
Uuden kuun kumottaessa;
Aina uipi veen emonen
Ween emonen, ilman impi
Näillä vienoilla vesillä.
Utuisilla lainehilla,
Edessänsä vesi vetelä,
Takanansa taivas selvä.
Jo Wuonna yhdeksäntenä,
Kymmenentenä kesänä
Nosti päätänsä merestä,
Kohottavi kokkoansa,
Alkoi luoda luomiansa,
Saavutella saamiansa
Selvällä meren selällä,
Ulapalla aukealla.
Kussa kättä käännähytti,
Siihen niemet siivoeli;
Kussa pohjasi jalalla,
Kalahaudan kaivaeli;
Kussa ilman kuplistihe,
Siihen syöverit syventi.
Kyljin maahan kääntelihe,
Siihen sai sileät rannat;
Jaloin maahan kääntelihe,
Siihen loi lohiapajat;
Päin päätyi maata vasten
Siihen laitteli lahdelmat.
Ui siitä ulomma maasta,
Seisattelihe selälle;
Luopi luotoja merehen,
Kasvatti salakaria,
Laivan laskemasiaksi,
Merimiesten pään menoksi.
Jo oli saaret jumottuna,
Luotu luotoset merehen,
Ilman pielet pistettynä,
Maat ja manteret sanottu,
Kirjattu kivihin kirjat,
Weetty viivat kallioihin,
Wiel' ei synny Wäinämöinen,
Ilman ikirunoja.
Waka vanha Wäinämöinen
Kulki äitinsä kohdussa
Kolmekymmentä keseä,
Yhden verran talviaki
Noilla vienoilla vesillä,
Utuisilla lainehilla.
Arvelee ajattelevi
Miten olla, kuin eleä
Pimeässä piilossansa,
Asunnossa ahtahassa,
Kuss ei koskaan kuuta nähnyt
Eikä päiveä havannut.
Oudosteli aikojansa,
Tuskastui elämätänsä;
Liikahutti linnan portin
Sormella nimettömällä,
Lukun luisen luikahutti
Wasemmalla varpahalla,
Tuli kynsin kynnykseltä,
Polvin porstuan ovelta.
Siitä suistui suin merehen,
Käsin kääntyi lainehesen;
Jääpi mies meren varahan,
Uros aaltojen sekahan.
Wirui siellä viisi vuotta,
Sekä viisi, jotta kuusi,
Wuotta seitsemän, kahdeksan,
Seisottui selälle viimein,
Niemelle nimettömälle,
Tanterelle puuttomalle.
Kal. 1: 110-334.
Tämän runon mukaan oli ilmatar siis maan ja manteren luoja, ja
Wäinämöinen ensimäinen luotu ihminen.
Muutamissa runoissa vielä mainitaan Udutar ja Terhenetär, Utu-tyttö, Terhen-neiti. Molemmat merkitsevät samaa udun, kaasun ja sumun jumalata. — Samaten maitan tuulen tytär tuulen jumaluutena. Eteletär on etelä-tuulen jumaluus, lempiä niinkuin etelätuulikin. Suvetar, suven jumaluus, kuuluu myös luonnon lempiäin emoisten sekaan; häntä rukoiltiin karjaa suojelemaan. Näillä molemmilla viimisillä ei ole suurta eroa; sillä suvi merkitsee kielessämme myös etelää.