Kun oli suoriuduttu suunnilleen puolesta, tapahtui kumminkin jotain aivan odottamatonta. Muuan vankka mies, toisen luokan matkustaja, kumartui sillä hetkellä, jolloin parturityrannit aikoivat iskeä häneen kiinni, eteenpäin, tempaisi heistä yhden toiseen, toisen toiseen käteensä ja paiskasi heidät yhdellä nykäyksellä päälaelleen veteen, keikahtaen siihen samalla itsekin nurinniskoin. Syntyi hurja riemu, ja katsojain haltioituminen muuttui suorastaan ulvonnaksi, kun tuo pahoin arvossa alennettu yliparturi, joka hukkasi kaapunsa ja piippahattunsa, nousi takaisin altaasta, jolloin huomattiin, että hän oli hienoasuinen Johannesburgin magnaatti, Efraim Goldberger, vanha Nürnbergin juutalainen ja seitsennumeroinen Kapin kauppias. Enimmillä ei ollut aavistustakaan, että tämä taitavasti toiseen hahmoon verhottu suur-inkvisiittori oli juuri hän, ja hän itse näytti hirvittävän nololta.
Kuitenkin hän nauroi muitten kuorossa ja jatkoi kylmäverisesti toimitustaan. Mutta käsittelystä huomasi, että hänen sisällinen raivonsa jo purkautui, minkä seikan sai kokea m.m. siivo tohtori Wolff, joka aakkosellisista syistä joutui viimeiseksi kastettavaksi. Sitäpaitsi sipistään, että Goldberger on hiukan mustasukkainen vilkkaasta vaimostaan, ja hän sahasikin pykäläisellä aseellaan raivoisasti tohtorin viatonta niskaa.
Proletariaatti — kaikki nämä kiusatut — oli saanut sappea sisäänsä ja ympäröi nyt uhkaavana piispan ja apulaisen, selvissä aikeissa uittaa heitäkin. Seuraus oli, että koko seremonia, jonka piti päättyä puheella ja juhlallisella lähtömarssilla, hajosi. Neptunus meni kirkuvine puolisoineen käpälämäkeen, hovi hälveni ryhdittömästi ja orkesterikaunottaret syöksyivät soittoneuvoineen ja nuottitelineineen pesulaitokseen, jossa eräs pieni kiinalainen lukitsi oven heidän takanaan.
Nyt seurasi jälkinäytös: kastamattoman miehistön pyydystäminen. Syntyi hurja kokkien ja jungmannien ajojahti. Ensimainitut joutuivatkin pian kiikkiin, mutta merimiehistä tuli kovempi leikki. Niinkuin oravat kiipesivät he märssiin ja korkeammallekin, vainolaisia kapusi joukoittain perästä, ja oli tosiaan kauhistavaa nähdä, miten kiikkuva nippu käsiä ja jalkoja koetti selvittää asiaa siellä korkealla. Erästä nuorukaista ei saatu millään voimalla alas, vaikka häneltä riuhdottiin pois lakki, takki ja housut. Huvittavaa oli kilpajuoksu pitkin etukannen aurinkokatosta. Tuuli pullisti tuon raskaan kankaan kahdeksi suureksi patjaksi, ja siinä tallusteli, uppoili ja pyöriskeli hurjasti parikymmentä matruusia, saadakseen kynsiinsä laivapojan, joka olikin juuri ollut siellä, mutta oli nyt jo kadonnut.
Sekasikiöiltä, keltaisilta ja mustilta, oli periaatteessa kielletty pääsy valkoihoisten jaloon leikkiin, mutta kuinka kävikään, jo ojenteli eräs vanyamvesneekeri soikeassa altaassa ja huusi kuin puukko kurkussa. Silloin suuttui pääpursimies tosissaan ja antoi tyhjentää altaan, ja sillä toimituksella lakkasi tuo noin neljä tuntia kestänyt ekvaattorikaste lopullisesti.
Päivälliset olivat juhlalliset. Koko salonki koristettu kiinalaiseen malliin. Ennen jälkiruokaa sammutettiin valaistus ja kiinalaismarssin kaikuessa, joka oli otettu Tshaikowskin "Casse noisettesta", asteli 12 mandariineiksi puettua stewardia sisään, joka toisella vavan nenässä lyhty ja joka toisella glassia simpukoissa, jääkimpaleiden ympärille riviin asetetuissa, jäiden sisässä punaiset lamput.
Päivä loppui pitkällä ohjelmalla, jonka suorittivat teatterilaiset, kaikki todellisia kykyjä. Nuori itävaltalainen Erich Nahod, säveltäjä ja klaveeriherra, oli seurueen neuvotteluissa esimiehenä. Johtaja James Bauer esitti hänen kanssaan Wildenbruchin "Noidan laulun"; melodraamana, Schillingin musiikki. Enkä luule, että moni Afrikan-retkeilijä on matkallaan sinne saanut jalompaa taidenautintoa kuin tämä meille aivan odottamatta annettu. Lausuja muistutti paljon August Lindbergiä ("Myrsky"!) ja intohimojen täyttämä numero sai harvinaisen akustisen taustan — meren pauhinan, joka vyöryi sisään paristakymmenestä avoimesta ikkunasta, matalina, laulavina kuohahteluina. Flyygelin soitto kuului tuota aallonkäyntiä korkeampana, aivan kuin itse merestä nousseena. Ja yksinäinen miehen ääni kaiutti huutojaan, sanojaan ja valituksiaan niinkuin jostakin luostarisaarelta pimeydestä.
Kiertäväin taiteilijain kuljeskelussa maailman rantaa on aina viehätyksensä, mutta varsinkin suuri se on silloin, kun se esiintyy matkoilla kaukaisiin erämaiden siirtokuntiin, joissa hylky-filmeillä varustettu kinematograafi on korkeimpana huippuna ja persoonallinen taide harvinaisempaa kuin uudet lähteet erämaassa. Syyskauden alussa on meidän pelottomain komedianttiemme oltava takaisin kotonaan, näyttämöillänsä Berlinissä ja Dresdenissä. Pikku neiti Schenckille, Schiller-teatterista, se käy ehkä vaikeaksi, sillä jos saamani kuvaus Lounais-Afrikan miehistä on oikea, tulee vähintäin 25 heistä tarjoamaan hänelle huoletonta elämänuraa, yhtä rikasta mustista palvelijoista kuin köyhää vaihtelusta.
Sinä yönä eivät monet nukkuneet laivalla. Minä vetäydyin kojuuni kello yhden aikaan, mutta kävelykäytävästä kuuluvat kovat äänet herättivät minut kaksi tuntia myöhemmin.
"Hra Marting", kuulin jonkun huutavan, "hra Marting, tulkaa ulos." Jyskytystä, vastalauseita. "Hra Marting, tulkaa ulos". Viimeinkin lienee kyseessä oleva noussut, sillä nyt jatkoi sama ääni: