Se on siinä omituisena repaleena puolikultuuria, ainoastaan jotakuta vuosikymmentä vanha, leviämättä muualle asumattomalla rannikolla. Sen muodostavat jotkut virasto-barakit, tavara-vajat, bungalowit eli bengaalilaistyyliset yksikerroksiset talot, työväen kojut ja kapakka, jossa on baari, biljardi, pianiino ja gramofooni sekä valtameren puolella suuri veranda, jossakin paremmalla seudulla miljoonan arvoinen.
Maa on Portugalin, tarkemmin sanoen Angolan siirtokuntaa, Benguellan piiriä. Kauempana etelässä on samanniminen, 400-vuotias kaupunki. Minkä isäntäin maata olemme lähestyneet, huomaa ei ainoastaan lyhyellä aallonmurtajalla kulkevain ihmisten kasvoista, vaan myöskin postikonttorin katolla olevasta Republica Portuguesan lipusta ja itse tuosta rakennuksesta, joka kohoaa pikku kylttineen: "Correio e Telegrapho" yksikerroksisena, kipsistä ja uurrepellistä rakennettuna idyllisesti tamariskien ja nuorten palmujen keskeltä.
Tällä on aivan erikoinen historiansa, tällä Lobitolla. Kelvolliset satamat ovat Afrikan länsirannalla, varsinkin päiväntasaajan länsipuolella, huomattavia harvinaisuuksia. Niinpä ei koko pitkällä Saksan Lounais-Afrikalla ole ainoatakaan satamaa — paitsi keskustassa olevaa Valas-lahtea, joka on englantilaisten oma. Mutta Portugalin taloudellinen pulahan on tunnettu. Kaikki olettavat, että sen täytyy ennemmin tai myöhemmin myydä afrikalaiset siirtomaansa. Julkinen salaisuus on myöskin, että Englanti ja Saksa ovat tästä asiasta tehneet jo alustavan sopimuksen, jonka pääasiallinen sisältö on, että Moçanbique on joutuva aikoinaan ensimainitulle vallalle ja Angola viimemainitulle, joka saisi siten pohjoisessa arvokkaan jatkon karulle Lounais-Afrikalleen.
Nämä tulevaisuuden mahdollisuudet ovat alkaneet harmittaa portugalilaisia, jotka ovat kaikesta huolimatta säilyttäneet vahvan uskon valtansa säilymiseen. Angolaan nähden, jonka sisäosat kätkevät aavistamattomia rikkauksia (siirtokunta on melkein neljä kertaa suurempi Suomea), on tämä hermostuneisuus ilmennyt kahta vertaa rajumpana. Osiksi on koetettu kaikenlaisilla väliehdoilla estää muiden valtioiden laivoja lainkaan poikkeamasta rannikolle, toisaalta jälleen on alettu äkillisellä innolla järjestää kuntoon siirtomaan neljä vuosisataa laiminlyötyä ankkuripaikkaa, nim. juuri tätä rauhallista Bahia da Lobitoa.
Vuoden 1914 tammikuun 1:een päivään saakka eivät saksalaiset laivat sopimuksenmukaisesti saaneet käydä Angolan satamissa, korvauksenaan käytännössä merkityksetön portugalilaista laivaliikettä Saksan Itä-Afrikassa koskeva vastakielto. Mutta viime vuonna ei Saksa suostunut enää uusimaan tätä sopimusta, ja Lissabonin katkeruudeksi käyvät nykyään Deutsche Ost-Afrika-Linien laivat sekä Lobitossa että Mossamedeksessä, jonne huomenna poikkeamme. Tuntee, että näiden hyvinvarustettujen saksalaisten valtion postihöyrylaivain säännölliset vierailut merkitsevät täällä vakinaisen saksalaisen liike-elämän alkua sekä näiden vuosisatoja laiminlyötyjen ja viljelemättömäin maiden vakavaa ja hiljaista valloitusta. Mereen saakka ulottaa kyllä pitkä Namib-erämaa vedetöntä, karkoittavaa aluettaan. Mutta 1700-2000 m. korkean Sierra Gorvo d'Andraden toisella puolella, joka tänne selvästi näkyy, alkaa Angolan hedelmällinen ylämaa, jossa sade ja auringonlämpö vaihtelevat oivallisesti ja josta Lobiton kelmeänlihavat rouvat haettavat monipeninkulmaisen jalkamatkan päästä neekereillä multaa hiekkariuttansa vähiin kukkalavoihin. Siellä ylhäällä sisämaassa lepäävät odottavat miljaardit, ja Taboran vihellyspilli lähetti sinne jälleen tänä aamuna yhden noita vihattuja germaanilaisia signaalejaan.
Sellainen on Lobito.
En suudellut maata, jolle nousin. Sillä satoja neekereitä tallusteli ympärillä ja europalaiset olisivat minulle oman kansallisuuteni pilkaksi nauraneet. Mutta otin kourallisen santaa jalkani ensimäisestä jäljestä ja valutin sen oikeaan housuntaskuuni. Laivalla siirsin sen sitten pieneen alumiini-rasiaan, ja jos pääsen ehjin nahoin kotiin, saa se lepäillä pyhänä esineenä Afrika-kaapissani.
Koska postikonttoria, joka oli minun ja muittenkin ensimäisenä päämaalina, piiritti kymmenkunta kundia, — luukun edessä seisovat puoliväriset eivät ymmärtäneet edes portugalinkaan kieltä, — tein kävelyretken pääkatua pitkin ja palasin sitten radan vartta takaisin. Lobitossa on nimittäin aivan uusi satamaratakin, joka jatkuu aina Catumbellaan ja Benguellaan asti. Meille tarjottiin halpaa ylimääräistä junaa, ajaaksemme viimemainittuun paikkaan, joka on vähäpätöinen ja kolkko, mutta ikänsä ja alkuperäisyytensä puolesta houkutteleva. Vaikka henkilömaksu koko matkasta olisi noussut ainoastaan 6 Rmk., ilmoittautui pelkästään kahdeksan halukasta ja aie meni myttyyn, näiden kahdeksan suureksi harmiksi. Sen sijaan ryntäsi suuri enemmistö Restaurant Lobitoon juomaan tynnyriolutta — kalliimpaa, huonompaa ja lämpimämpää kuin laivalla, jossa saa sekä tummaa että vaaleaa tynnyri-bieriä inhimillisellä hinnalla kaiken matkaa Afrikan ympäri.
Hupaisia olentoja, tuo enemmistö. Ensin se tuskittelee kaksitoista kaunista päivää, miten saisi rajattoman yksitoikkoisen valtameriaikansa loppumaan. Ja nyt, kun harvinainen ja arvokas pikkuvaihtelu tuodaan heidän eteensä suorastaan tarjottimella, ei anneta itseään liikuttaa, vaan ruvetaan oluvisille hienoimmalla erämaan rannalla, mitä Atlantilla enää on varastossaan. Eräät syyttivät, että 6 Rmk. on rahaa. Sitä näkökantaa saattaisi kunnioittaa, elleivät nämä terveen-säästäväiset luonteet joisi varmasti tänäkin iltana sampanjaa monta ja suurta lasia.
Minä sydämestäni vihaan heitä, noita velikultia, sillä he estivät minut käymästä maailman kuuluisimmassa orjakauppa-pesässä, jonne muinoin aina suurten merenkulkijain ajoista asti tuotiin elävää, mustaa norsunluuta salaisia karavaaniteitä ja lastattiin, samoin salaisesti, toisen tavaran nimellä vietäväksi kaiken maailman rannoille, viljelyksille ja kaivoksiin. Sellaisen tahtoisi edes hajulta tuntea, sillä se on "conquistadorien" suurta seutua sekin, portugalilaisten valloittajain, joitten hahmojen varjot yhä vielä merellä risteilevät.