Sinä yönä me valvoimme kauan. Salonkivalaistus lakkaa tavallisesti klo 11. Mutta jotkut lamput palavat aamuun saakka, joten voi jossakin sopessa hyvin lukea. Kauneinta on kuitenkin täyttää seurassa kannen lepotuoleja ja "vaieta elämästä tämän jälkeen".
Uusi kuu oli alkanut jälleen loistaa, sarvet pystyssä, aivan kuin Guineassa, ja vaikka siitä oli valaistuna vasta ensimäinen neljännes, tuntui vesi loistavan kuin meillä täysikuun kilosta. Pasaadituuli henkäili kaakosta ja se oli raskaan hyväilevää. Se sulki ihmisen oikein syliinsä, lämpöisesti ja kysyvästi, ja siellä tunsi itsensä kuten rakastuneeksi johonkin, jonka piti tulla tuulen mukana.
Yö, päivä, ja vielä toinen yö. Moçambiquen majakka alkoi loistaa kirkkaasti ennen kahtatoista. Kaupungin lyhtyjä tuikki kauempaa harvassa ja kaksi vihreää maa-valoa oli viittoina väylällä, jota myöten niemi oli kierrettävä. Meri on täällä täynnä matalikkoja ja riuttoja, jotka aina kasvavat, murtuvat ja muuttavat paikkaa. Korallit rakentelevat, meri tasoittelee, ja kymmenen, parinkymmenen vuoden kuluttua ei mikään kapteeni koskaan tiedä, pitääkö vanha kortti enää paikkaansa. Eräs Woermann-yhtiön laiva kohtasi tässä viime vuonna odottamatta kovan pohjan paikalla, jossa piti olla 90 jalkaa vettä. Se kortti lienee tosin ollut jo vuodelta 66, mutta päällystö piti kuitenkin oikeutenaan noitaista pari kertaa ennenkuin otettiin täysi vauhti taaksepäin.
Tabora kulki melkeinpä varpaisillaan, muistuttaen suuresti nuortamiestä sala-aikeissa, ja se pysähtyi melkoisen kaukana ulapalla, yhtäkkiä kuin olisi ovi narahtanut.
On melkoisen viehättävää joutua pimeässä ankkuriin vanhan kaupungin eteen, josta ei ole nähnyt kuviakaan, ja tyhjentää sitten auringon noustessa koko maisema yhdellä siemauksella, kuin lasi viiniä maasta kaivetusta pullosta.
Moçambique, joka on saarella, on portugalilaisten muinaisaikaa. Kukoistuskautensa oli sillä n. 1560, ja sen jälkeen on se elänyt loiskasvin elämää, nähtävästikin sangen vähän muuttuneena. Tullirakennus kertoo taulussa porttinsa päällä, että se on uudistettu vuonna 1791. Jokin piirre fasaadien väreissä, jokin sirpale veistotaidetta ovissa ja parvekkeissa muistuttaa heikosti "conquistan" päivien kuoseista ja ehkä arabialais-ajoistakin. Vanhat, villit viikunapuut kieroissa riveissä viittovat tietä Sao Sebastianon linnoitukseen, joka rakennettiin 1503, Portugalista tuoduista kivistä. Siellä saa katsella merta ampumaluukuista, joiden kautta eräät suusta-ladattavat tykit, ravistuneilla puupyörillä leväten, ovat 200-vuotisessa voimattomuudessa tähdänneet ulapalle. Joku nuorempikin kappale siellä on. Ne nukkuvat kangaspeitteen alla, ja kun sitä nostaa varovasti, niin näkee valuvuoden: 1863.
Linnoitus on muuten portugalilainen valtion vankila ja matkustajien on tapana ostaa pihalla omenia ja kuroittaa niitä ristikkojen läpi vangeille. Joku tiesi kertoa, että emämaan sitkeimmät monarkistit istuvat täällä, ja se sai mielet alakuloisiksi, sillä näin alttiina kuin tämä laaka linna on kaiken vuotta tropiikin auringolle, mahtaa se jokapäiväisessä käytössä olla oikea helvetti. Kolmea poikkeusta lukuunottamatta olivat kuitenkin kaikki kasvot, joita näkyi rautaristikkojen takaa, neekerien ja mulattien. Ja nuo kolmet valkeatkin olivat niin täyspitoisia roistonnaamoja, ettei niissä voinut kuvastua minkäänlaisia poliittisia ihanteita. Kituiko linnoituksen suljetuissa sisäosissa muitakin vankeja, emme saaneet selville. Ruokinta tuotti ainakin riemua, sillä jokainen hunsvotti-raukka näytti iloiselta, kun otti annoksensa vastaan. Vahvat hampaat iskeytyivät oikealla koiran hotaisulla omenan pintaan.
Eräällä kaupungin kaduista, jotka muuten ovat kovat ja tasaiset ja enimmäkseen vailla katukäytäviä, kohtasimme keltaisenruskean ukon, yömyssy päässä ja siniset silmälasit nenällä. Hän paljasti kohteliaasti pilkullisen päälakensa ja kysyi portugalilaisella engelskalla, saisiko hän opastella kaupungin labyrinteissä "os Capitanos", — vastaa Wienin kyyppärien "herra Paroonia". Ei, sitä hänen ei tarvinnut tehdä, mutta jos 20 reissiä ja sikari sopisi hänen hyväntahtoisuutensa vastapainoksi, niin halusimme ne hänelle antaa. Ylen hurmautuneena hän suostui ehdotukseen ja toivotti meille, "os Capitanos gentilissimos", pitkää ikää ja kauniiden naisten seuraa, jota kaikkea hyvää hänen kertomansa mukaan oli seudulla saatavissa. Mitä pitkään ikään tulee, pitävät Moçambiquessa anopheles-hyttynen ja tsetse-kärpänen parhaansa mukaan huolta ihmisen hyvinvoinnista. Mitä taas tuohon toiseen kohtaan — niin, on tosiaan uskottavaa, että hän oli oikeassa, sillä täällä ilmestyi ensimäisen kerran koko matkalla kaunis neekerinainen näköpiiriimme.
Me istahdimme pieneen, hospitaalin luona olevaan puistikkoon ja katselimme alkuasukkaita, jotka kulkivat melkein katkeamattomana jonona juuri siitä ohitse, kauppahallien ja suuren Messenil-nimisen neekerikylän väliä, joka on kaupungin laidassa. Enimmäkseen olivat ne naisia, päinvastoin kuin Beirassa, jossa näimme ainoastaan miehiä. Kaikki kantoivat päänsä päällä taakkaa. Hedelmäkoreja, mattoja, puita, riissilyhteitä, ja varsinkin vettä, valtavissa kulhoissa ja maljakoissa. Siinä meni nuori tyttö, kantaen päälaellaan ainakin 20 kg tuota nestettä. Hän melkein horjui ja vyötärön liikkeistä saattoi päättää, miten raskas oli kantamus, puhumattakaan vielä tasapainon säilyttämisestä. Kotvan ajan kuluttua tuli sama tyttö takaisin, kantaen nyt kulhoa syrjittäin päänsä päällä, ja keinuili yhtä varmasti ja malttavana kuin äsken kaivolle, saadakseen kulhon uudestaan vettä täyteen ja mennäkseen auringonpaahteessa nääntyen takaisin kylään.
Moinen kantaminen ja alinomainen vaarinpito tasapainosta luovat kuvaamattoman viehättävän käynnin ja viivat, jotka saisivat tuhat kalpeaa prinsessaa kalpenemaan vielä hiukan lisää. Neljä kristittyä maskuliinia päätti pitää siinä esteettistä pöytäkirjaa. 200:sta Moçambiquen negritasta kävi 182 kauniimmin kuin useimmat europattaret, mitä olemme nähneet. Loput 18 olivat väsyneitä vanhuksia. Suklaanruskeassa naissaatossa, joka alinomaa vaihteli, liikkui myöskin ylen arvokkaasti arabialaisia ja indialaisia kauppamiehiä, ensinmainituilla tavallisesti päivänvarjot kädessä. Useimmat heistä kuljettivat varmaa hyvinvoinnin symboolia, arvokkaasti vyötettyä vatsaa, ja he puhuivat aina suoraan eteensä, katsomatta toisiinsa. Siellä täällä kiiruhti heidän ohitseen valkeain herrainsa lähettämänä joku suaheli, ja musta sotilaspatrulli marssia tömisti päävahtiin, khaki-uniformuissa ja pitkävartiset saappaat jalassa, pieni portugalilainen jefreitteri sivusmiehenä. Joku ricksha vilahti vielä siellä täällä, mutta niin täydellisesti verhottuna, ettei sisältöön voinut tutustua.