HANKA (tuskissaan). Vaiti, Vaina! Älä noidu, Turjan noita! Lakkaa jo,
Lapin velho!
ENNU (peloissaan). Hiljaa, isä! Älä ärsytä häntä!
VAINA (hurjasti). Varokaa itseänne, verikoirat! Te mylläätte ja poltatte Lapin lasten maita, samoja maita, joita heimoni ennen vapaana kierteli karjoinensa. Hiisi oli leppyisä silloin. Mutta nyt hän on julma — ja teitä hän vainoo, niin — juuri teitä, te kansani hävittäjät.
Te syöksitte kuin sudet idästä ja ajoitte meitä takaa, sillä te olitte meitä mahtavammat. Nyt te kiistelette keskenänne samoista rannikoista, joita me rauhassa syöttelimme, samoista kalavesistä, joita me sovussa soutelimme. Varokaa itseänne, Karjalan sudet ja Hämeen ilvekset! Tosin en näe kaikkea, mutta sen näen, että te revitte toisenne kappaleiksi näillä raukoilla rannikoilla. Mene ulos, Irja, ja katso kuka siellä laskea viiletti koskea alas. Kuulen kuohujen laulavan niin kummallisesti.
IRJA (kuiskaa peloissaan). Onko se Tuukka?
VAINA. Eikä. Toisin silloin humu kuuluu, kun Häme-Tuukka liikkuu. (Vaipuu tainnoksiin. Ennu ja Irja nostavat hänet ylös ja kuljettavat hänet pankolle kiukaan viereen).
HANKA (rauhoittuen). Kai se nyt jo kerrakseen taukosi. Ennu, älä koske Lemmen kultaan. Minä sen kerran tein ja Lempi manasi ilveksen puremaan minua sääreen. (Pitelee säärtään).
ENNU. Minä tunnen Lemmen voiman ja varon kyllä koipeni.
IRJA. Tahdotko vettä, Vaina?
VAINA. En.