IRJA (kiihkeästi). Hyi! Minä en istu kenenkään tarjokkina. (Heittää pois seppeleensä). Ota pois nämä vaatteet ja tuo tänne vanha hameeni!
VAINA. Istu vaan koreasti paikallasi. — Etkö tahdo olla kaunis Tuukan vuoksi?
IRJA. Voi, voi! (Peittää päänsä Vainan syliin, katsoo äkkiä ylös).
Luuletko Tuukan tarjoavan monta kertaa?
VAINA (katsoa tuijottaa eteensä vastaamatta).
IRJA. Luuletko?
VAINA (lempeästi ja verkalleen). Minä en puhu luulojani. Saathan tuon kohta nähdä. Etkö välittäisi hänestä, jos hän tarjoaisi kahdesti?
IRJA. En. Ja eihän hänkään välittäisi minusta, jos — —
VAINA. Välittäisi kyllä. Olen nähnyt ennenkin haukan hätyyttävän pääskysiä. Varpunen on luotu kotkan syötäväksi, särki hauen nieltäväksi ja tyttö miehen vietäväksi. Heikko on voimakasta varten. Siinä elämän ankara sääntö.
IRJA (itkee).
VAINA. Älä itke! Eihän sinulla ole surun syytä. Enhän minäkään itke, vaikka olen nähnyt, kuinka heimoni tapettiin, kotani poltettiin ja poikani myytiin mieron orjiksi. Voi Sameksen lasten kohtaloa! — Täällä olivat ennen Lapin laitumet, sen mehevät maat, rauhalliset rannikot ja kalliit kalavedet. Mutta päällemme syöksyi Suomen susi, Karjalan kontio kaasi ja Hämeen ilves hävitti. Ja nyt he kiistelevät keskenänsä samoista rannikoista, joita me rauhassa syöttelimme, samoista kalavesistä, joita me sovussa soutelimme.