"Olenko minä lasinen?" kysäsi Lisbeth hieman nyrpeissään. "Sinä pysyt yhä vaan Kreynä, näemmä."
"Mutta sinä olet tullut somaksi", sanoi hän, ja nauroi häntä päin silmiä, "ja hiukan lasiselta olet sinä aina tuntunut minusta. Eikö vaan Jörn? Hän ei koskaan mennyt noin vaan, jos sitte syteen tai saveen, kuten Elsbe; hän pysytteli aina vähän syrjässä. Lisäksi tulee että on kokonainen vuosi siitä, kun minulle on noin siistinnäköinen nainen tarjonnut kahvia. Kiitoksia, tyllityttini!"
"Sinä olet aina ollut toimissasi toisten ihmisten asioista", sanoi hän. "Aina silmät kummallakin puolen tietä." Hän heitätti hiukan päätään, ei katsellut enää Jörniinkään, ja oli todellakin hiukan jäykkä, ja kirahti hiukan lasilta.
"Kerro nyt!" sanoi Fiete Krey ja katsoi kiinteästi Thiessiin. "Onpas varmaa, että sinä olit asiassa alunpitäin mukana."
"Oh, olin", sanoi Thiess Thiessen ja hengitti vaikertaen. "Mitä kertoisin? Harro Heinsen kävi hänen luonaan Aulangolla, ja minä nukuin enkä huomannut mitään. Minä sanoin: 'Lapseni, kuinka olet niin kalpea. Etkö nukkunut viime yönä?' 'Hyvin minä nukuin', vastasi hän, 'kuningatar ei nukkuisi paremmin'. Tulin iloiseksi. Kerran sanoi hän: 'Kuules sinä, Thiess, eikö tässä maassa ole semmoinen laki, että nuoret, jos he ovat tehneet avioliitto lupauksen toisilleen, silloin ovatkin Jumalan ja ihmisten edessä aviossa keskenään?' 'Kyllä, lapseni', vastasin minä, 'olen lukenut jossain vanhassa kronikassa, että Hemmingstedtin sankari, Wolf Isebrand oli istunut koko edellisen yön ennen taistelua armaansa kanssa yhdessä; luulenpa että vanha saksilainen ja friesiläinen tapa on semmoinen'. Noh niin, johduimme tästä aineesta, ja minä rupesin torkkumaan ja uneksimaan taas. Minä sanoin: 'Lähdeppäs kerta kaupunkiinkin, Elsbe-pieneni.' Tai sanoin minä: 'Lennäppäs nyt metsäänkin joskus, pikkulintuni.' Mutta hän kävi tupaa ympäri vaan ja vihelteli ja lauleli ja sanoi: 'En minä kaupunkia tarvitse, enkä metsiäkään. Minun kuluu aikani hyvin.' En vieläkään ymmärtänyt mitään varoa. Sitte yhtenä päivänä tulee Harro Heinsen komealla ruunallaan, hypähtää kartanon veräjän ylitse ja sanoo, että hän tulee noutamaan Elsbe Uhlin naimamyöntymystä ja nauraa.
"Noh, ja sitte… viis' kuus' päivää jälkeenpäin tapahtui sitte vaurio. Hän tuli silloin taaskin, kirosi isäänsä ja Klaus Uhlia: kummallakaan ei ole mitään, ei yhtään mitään; ne eivät voi hänelle taloa hankkia. Silloin kävi pikku tyttömme vakaaksi ja totiseksi. Semmoisena en ole nähnyt häntä koskaan. Koko hänen suuri onnensa oli kuin murskana. Minä sanoin: 'Jääkää tänne Aulangolle: täällä voi kyllä jotain saada toimeen, jos täällä vaan on mies, joka osaa tehdä työtä'. Minä olen liika unelias, Fiete, tiedäthän sen. Tunnustan sen suoraan. Mutta Heinsen nauramaan: Aulankoisäntää hänestä ei sentään vielä äkkiä tehdä. Näin selvästi, että Elsbe olisi mielellään jäänyt, hän raahasi hänet talosta, niinkuin kiskotaan riimusta varsaa, joka veräjässä vielä pysähtyy ja katsoo pitkään taakseen."
Hän pudisti vaikertaen päätään, heilutti jalkojaan sinne tänne, haki tohveleitaan, ja silmänsä olivat sulana vetenä.
"Minä olen nukkunut itseltäni kaiken", jatkoi hän korkealla äänellä, "siitä saan nyt kärsiä: saan istua tämmöisessä luolassa nyt, ja kaukana täältä on Aulanko leveänään auringon valossa, kauniit turveläjät seisovat siellä korkeassa ruohostossa, sinikellot heiluvat ojanpientareilla niin juhlallisen näköisinä edes- ja takaisin, ikäänkuin kuuntelisivat ne jotakin pitkäaaltoista, juhlallista laulua ja tuudittuisivat sen mukana. Nyt näen minä joka yö unta että haen lasta kaislikosta, en löydä häntä ja kompastun veteen, ja herään silloin aina, enkä enää saa unta. Siitä näet, Fiete, kuinka on laitani: nyt en enää voi nukkua. Vanha vaimo, joka asuu tässä vieressä, sanoo, että se on koti-ikävää, ja se onkin totta, minulla on niin kova koti-ikävä. Tiedättehän lapset, minun makuuhuoneeni Aulangolla! Jos, minä vielä joskus saan rauhassa elää Aulangollani, niin silloin annan minä kaikkein ensiksi kalkita makuuhuoneeni: tiedättehän! Tuo vanha vaimo auttaisi minua kyllä mielellään, hän on 'Saksalaisesta apteekista' antanut minulle elohopeaa ja fosforia, hän sanoo, että ne ovat hyviä koti-ikävää vastaan. Mutta ei se ole ainoastaan koti-ikävä, minun on omatuntoni kipeä myöskin. Siihen sanoo vaimo, ettei sitä vastaan ole lääkettä 'Saksalaisessa apteekissa'. Minä olen nukkunut itseltäni kaiken, ja siksi saan nyt istua täällä kurjuudessa ja juosta koko päivän satamia ja katuja ja hakea häntä, ja siksi täytyy minun nyt joka yö rämpiä rämeikkökaislikkoja."
Niin vaikeroitsi Thiessen, hänen näivettyneet, naismaiset kasvonsa näyttivät niin kapeilta ja hänen pienet vilkkuvat lapsensilmänsä anoivat apua, hänen nahkatohvelinsa putosivat yhtämittaa jalasta, ja tuontuostakin täytyi hänen nousta puol'seisaalleen ottaakseen ne ylös taas, vuoron perään katseli hän jokaista kuulijaansa silmiin.
Fiete Krey nojausi käsivarsillaan pöytään ja katsoa tuijotteli puhujaan. Hänet oli kokonaan vallannut sama mielihyväinen mukavuudentunto, josta hän köyhänä, joka paikassa orvittuna harjansitojapoikana niin usein oli saanut nauttia Aulanko-talossa.