Kyökissä oli täytynyt olla vetoa. Oltiin keväässä, maaliskuussa, jolloin tuulee niin kylmästi ja kosteasti, ja jolloin ilma on niin märkä ja valoton ikäänkuin ei koskaan voisi tullakaan kevättä. Samana iltana makasi hän jo kasvot hehkuvan punaisina vuoteessaan ja oli tiedoton, ja yöllä rupesi hän hourimaan. Hän, joka ei ollut loukannut ketään, hän, joka oli ollut ystävällinen jokaiselle, hän rukoili houreessaan jokaiselta talossa, pieneltä renkipojaltakin ja jokaiselta naapurilta, ja pyysi anteeksi: "Jos minä olen jollakin tapaa loukannut sinua…"
Ikäänkuin hänen hätäytyneen levottoman sielunsa kutsumina, tulivat kaikki uskollisimmat ystävät taloon. Thiess Thiessen ilmestyi yhtäkkiä tuvan ovelle. Kostea maaliskuun tuuli oli vielä enemmän puristanut kokoon hänen muutoinkin kurttuneita kasvojaan. Hän kertoi, että Lisbeth oli saanut viekotelluksi hänet kanssaan Hampurista viettämään ensimmäiset aurinkoiset päivät Aulangolla. Hän astui vuoteelle ja peräytyi takaisin kohta vavisten koko ruumiltaan — niin säikähti hän, — meni ulos välikölle ja rupesi levottomana astuskelemaan edes- ja takaisin, puserteli käsiään ja pudisteli päätään.
Aamulla ilmestyi taloon nuori valkea olento. Se astui Jörn Uhlia kohden, joka neuvottomana seisoi vuoteen vieressä, antoi kättä hänelle ja katsoi osaaottavasti häneen.
"Kuule Lena", sanoi hän, "tämä on Lisbeth Junker, jonka kanssa minä lapsena aina leikin. Olen kertonut siitä sinulle."
Mutta Lena Tarn ei kiinnittänyt huomiotansa siihen. Kun Wieten näytti hänelle lasta, katsoi hän sitä pitkällä hiljaisella katseella. Sen jälkeen eivät äiti ja lapsi enää nähneet toisiaan.
Illemmalla kiihtyi kuume. Hän tarvitsi koko avaran vuoteen. Toiset liikkuivat edestakaisin huoneessa, menivät kyökkiin ja palasivat takaisin. Lisbeth Junker seisoi turvonnein silmin ikkunassa ja tuijoitteli ulos pimeään. Thiess Thiessen seisoi kyökissä takan ääressä ja kohenteli tulihangolla turpeenhehkua. Lääkäri tuli kolmannen kerran ja lähti takaisin taas. Kun kuski, joka tunsi hänet, katsahti häneen, näki hän hänen silmissään huolestuneen ilmeen. Pappikin tuli ja puhui Jörn Uhlin kanssa; yhtä hyvin olisi hän voinut puhua tammipylväille, jotka seisoivat välikössä. Oli pitkä tuskaisa yö, oli neuvoton tuskan yö.
Aamun lähetessä kävi hän rauhallisemmaksi taas, mutta oli äärettömän raukea ja sai vaikeasti puhutuksi.
Jörnin piti "sanoa isälle, että hän oli pitänyt hänestä." Jörn Uhl hykertyi katkeraan itkuun: "Ja hän ei ole sanonut yhtään ainoata lempeätä sanaa sinulle, minun tyttöraukkani."
Lena koetti hymyillä, "Ainoastaan vaivaa ja työtä olet saanut kokea", sanoi Jörn.
Silloin koetti hän kankein kielin saada selitetyksi Jörnille, että hän oli ollut hyvin onnellinen. Jörn kumartui syvään hänen ylitsensä. Sairas koetti silittää hänen kättänsä. Muista hän ei enää välittänyt, lapsensakin oli hän unohtanut.