Jörn seisoi toisella puolella rattaita ja irroitti ahkerasti hihnoja ja sanoi ääneen: "Päätimme koettaa, kuinka sovimme yhteen; läksimme senvuoksi yhdessä ajelemaan."
"Niinkö!" sanoi toveri. Sen jälkeen sanoi hän uteliaana: "Vielä eräs seikka. Oletteko morsiuspari tai aiotteko semmoiseksi?"
"Pitääkö sitte kohta välttämättä olla morsiuspari", sanoi Jörn, ja silmänsä leimuivat, "jos kerran on ajelemassa entisen koulutoverinsa kanssa? Morsiuspari? Vielä 'Punaisessa kukossa' antoi hän minulle saarnan, joka tuntui. Olenpa iloinen, kun kerran saan hänet kunnialla kotiin taas."
Sen hän sanoi vihastuneen näköisenä. Mutta kun Lisbeth sisään mennessään meni hänen ohitsensa hevosten sivutse, pyörähti Jörn nopeasti häntä päin ja antoi hänen astua ohitsensa. Lisbeth heitti häneen pikaisen katseen, Lisbethin silmät loistivat. Sitte meni hän nopeasti sisään.
Silloin huomasi hän, että hänellä todellakin oli syytä olla hyvillään. Hän askaroitsi edelleen hevostensa kanssa ja vihelteli.
"Olenpa isosti iloissani", alkoi toveri, "kun olet noin hyvällä mielellä ja puhut sinäkin joskus sanan, joka ei ole aivan välttämätön. Tiedätkö mitä? Kerrottiin perästäpäin sinusta, ett'et sinä koko päivänä Gravelottella, silloin kahdeksantenatoista ollut koko aikana, kun olimme tulessa, lausunut muuta kuin: 'Vahinko tuota hyvää hevosta'."
Jörn pyörähti nopeasti häntä päin. "Se karvastelee vieläkin mieltäni; se oli hyvä, työteliäs hevonen ja lisäksi tamma."
Sitte rupesi Jörn, suoraa päätä, puhumaan menneistä päivistä. Hän oli vilkastunut toverinsa kohtaamisesta ja puheli hilpeästi vanhaa toverillista henkeä tapaillen, jota hän ei sentään kohta osannut löytää. Mutta kun pitkät hiljaiset vuodet ja kova raskas työ olivat jäykistäneet sekä ruumiinsa että sielunsa raskaaksi ja kömpelöliikkeiseksi, niin muodostui kaikki, minkä hän teki, vähän liioitelluksi, ikäänkuin lammasten ensi poukkoilu laitumella maaliskuussa. Hän kertoi nyt, tehden suuria liikkeitä käsillään ja äärettömän avomielisesti, että hän nyt oli ihan maaton ja mannuton, mutta myöskin ihan vapaa kaikista huolista, ja että näytti hänestä kuin ei tyttö, tuo Lisbeth Junker, olisi niinkään epäsuopea hänelle; sitä hän ei koskaan olisi uskonut mahdolliseksi. Mutta vielähän hän ei sentään tietänyt, mihin hän nyt ryhtyisi.
Palveluspoika tuli ja otti hevoset huostaansa ja katseli uteliaana tuota kookasta vähän kumaraa miestä, joka hänen läsnäollessaan puheli noin tärkeistä asioista. Toverinsa laski lopulta kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Mennään sisään nyt", ja asteli naurussasuin hänen takanaan.
Äiti, pyylevä nainen, jolla oli terve ihonväri ja tummat, hieman harmenneet hiukset, tarkasteli kumpaakin vierastaan hyvänsävyisellä uteliaisuudella, puheli osanotolla vanhan Uhlin pitkällöisestä sairaudesta ja kuinka mukavaa oli, että hänellä nyt oli Thiess Thiessen. "Etkä niin ihan yksinäinenkään ole; kun hiukan tahdoit lähteä tuulettumaan ja katsomaan ympärillesi, sait kohta mukaasi noin korean saattajattaren." Tämmöistä puhellen vei hän molemmat vieraat vierastupaan ja katsahti poikaansa ikäänkuin kysyäkseen: "Mitä on heistä ajateltava oikein? Missä suhteessa ovat he toisiinsa?" Näillämain pitää nimittäin kaiken olla selvää ja suoraa, puhdasta tai likaista, valkeata tai mustaa, kihlautunutta tai ei. Sitä ei Jörn Uhl ollut ottanut huomioonsa.