Mutta kohta rupesi hän taas epäröimään. "Mutta en saa oikein uskotuksi tuota todeksi", alkoi hän. "Näes sinä, hän on aina ollut hienointa, mitä minä olen voinut kuvitella maan päällä olevankaan. Tornin korkeudet, kuule, minua ylempänä. Hänen pukunsa, hänen kätensä ja hänen hiuksensa. Ovatko ne tavalliset tytönhiukset? Ja ennen kaikkea koko hänen olentonsa. Tiedätkö mitä, lapsuudesta saakka on minusta tuntunut, kuin käyskelisin aina hienoa korkeata linnaa ympäri; ja aina oli minulla paljo ajattelemisen aihetta ja olin utelias näkemään, kummoiselta siellä sisällä oikein mahtoi näyttää. Ja nyt, kuule, nyt sitte entispäivän kuljettaa hän minua kädestä salista saliin etkä voisi uskoa, et kuvitellakaan, kuinka ihmeen ihanaa kaikki siellä on, kaikki niin ylhäistä ja puhdasta ja kaunista, että oikein hengitys seisahtuu ilosta. Ja minä? Minä sitä vastoin? Minä en omista mitään, en osaa mitään, en ole mitään. Tiedäthän sinä, että kaikki ihmiset kummeksivat minua ja pitävät minua omituisena. Äskettäin kuulin kyläntiellä erään lapsen sanovan toiselle: 'Katsos tuota, hän on se joka osaa lukea tähdistä, koska joku kuolee ja koska tulee sota'. Olen aina ollut tuommoinen itsekseni kyyröttäjä, tiedäthän sen. Ja kummoiset ovat käteni! Katsos vaan, tuollaiset kädet! Noin suuret ja noin tyhjät. Mitä moukasta kuninkaan tyttärelle?"
"Tuhkimusta sinuakin! Oijenna kätesi vaan, niin siihen se lentää."
"Niinkö todella luulet?"
"Tunnen vekaran", sanoi toveri ylvästellen.
"Vekaran?!" sanoi Jörn. "Mutta hänpä ei olekkaan mikään vekara!"
"Noh… sanonpa: ei hän sen toisempi ole kuin muutkaan. Ehkä on hieman elävämpikin kuin nuo muut, koska on hieman älykkäämpi."
Semmoista juttelivat he keskenään. Sitte lähtivät he edelleen ja johtuivat puhumaan hevosista, sotaveikko antoi taluttaa esiin pari nelivuotiastaan ja tuli kiihdyksiin, kun ei Jörn ihan ehdottomasti kehunut niitä. "Vie sisään ne taas", huusi hän renkipojalle. "Nyt en enää viitsi katsoakaan niitä."
"Kuules, sanoppas", tokaisi Jörn, "missä olette tulleet tuttaviksi keskenänne?"
Silloin kohotti sotaveikko silmäkulmiaan ja sanoi, ollen yhä äkeissään siitä että hän oli kiittänyt liika niukasti hänen hevosiaan: "Kysy häneltä itseltään, ehkä kertoo hän sen, ehkä ei."
"Mutta kerrohan. Onhan joutavaa, ett'et sitä kerro."