"Oh", sanoi emäntä ja viittasi poispäin kädellään: "älä turhia huolehdi. Laita sinä vaan, että hän vielä tänä päivänä puhuu selvää kieltä kanssasi: silloinhan olet hänen morsiamensa."
Lisbeth kätki kasvonsa käsiinsä, salatakseen pikaista punastumistaan: niin iloitsi ja säikähti hän kuullessaan emännän sanat. "Sitä ei hän vielä tee", sanoi hän epäilevästi, "hän kun ei vielä tiedä, mihin hän ryhtyisi. Mutta siitä olen varma, ett'ei hän nyt kenenkään toisenkaan kanssa mene naimisiin."
Siten pakinoivat naiset, kunnes kaikki talonväki ja vieraat olivat istuutuneet ison ruokapöydän ympärille: suurpiika emännän viereen, tämän poika häntä vastapäätä, tämän viereen vakituinen päivätyöläinen, sitte muu palvelusväki.
"Olet sotilasaikananne ollut hyvin hyvä poikaani kohtaan", sanoi emäntä, "ensin rauhan aikana, sitten sodassa. Hän oli kai aika vintiö?"
"Oli hän", vastasi Jörn, "mutta sitä laatua, josta täytyy ruveta pitämään."
"Se juuri onkin onnettominta hänen kanssaan", sanoi emäntä, "ett'ei koskaan voi oikein toden teolla suuttua hänelle, ei ainakaan pitemmäksi aikaa. Jos tahtoo hiukan läksyttää häntä, täytyy se tehdä kohta, muuten ei siitä synny mitään. Usko vaan, olen jo saanut aivan kyllikseni suututella hänen kanssaan ja toivoisin, että hän viimeinkin hankkisi itselleen kunnollisen vaimon."
"Äiti", sanoi sotaveikko, "eilenhän juuri sanoit, että olen viime vuonna muuttunut vakaammaksi ja järkevämmäksi."
"Niin, tuo on totta, Uhl. Sitä hän on. Sitte viime vuoden on hän muuttunut hiukan paremmaksi, mutta ei hänestä mitään kunnollista tule, ennenkuin hän menee naimisiin."
"En minä vielä naimisiin itseäni anna", vastasi veitikka. "Tiedätkö mitä? Mene sinä naimisiin. Olethan kylliksi nuori siihenkin vielä. Sitte sinulla on apua talossa."
Silloin kurotti emäntä pöydän ylitse häntä kohden puulusikalla, joka hänellä oli kädessään, ja löi häntä, vaikka hän ripeästi väistikin taaksepäin, niin kovasti kiharaan päähän, että lusikan varsi katkesi. "Tuosta sait, kun pilkkaat äitiäsi! Greeta, tuo toinen lusikka."